Presidentti Urho Kekkonen seisoi Linnan kristallikruunujen alla ryhdikkäänä kuin rautakanki.
Hermostunut Helsingin Sanomien untuvikkotoimittaja vapisi lehterillä lehtiö hikoilevissa käsissään.
Kadettien ylennystilaisuus ei kuulunut poliittisen elämän keskeisimpiin tapahtumiin 1979, joten Ludviginkadulta lähetettiin paikalle hömppäosaston toimittaja, ei mikään kouliintunut politiikan journalisti.
Kaikki meni hyvin, kunnes mikrofoni petti kesken presidentin puheen. Yllätyin, miten heiveröiseltä Kekkosen ääni kuulosti, kun äänentoistojärjestelmä ei ollut sitä tukemassa. Se ei ollut kovakuntoisen valtiomiehen järeää retoriikkaa, vaan vanhan miehen kuiskauksenomaista puhetta.
Pistinkö havaintoni juttuuni? No, en. Jos olisin, toimitussihteeri olisi todennäköisesti editoinut sen pois: ”Ei ole tämän jutun kannalta keskeinen asia!”
Ei ehkä ollutkaan ja tuskin se ei olisi herättänyt sen kummempaa keskustelua tasavallassa – ehkä jonkin verran Helsingin Sanomien seuraavan aamun palautepalaverissa, kun hänen hirmuisuutensa, päätoimittaja Simopekka Nortamo kävi lehteä läpi punakynä kädessä.
Parin vuoden päästä ylennystilaisuudesta ilmestyi Hesarin politiikan toimituksen salanimellä kirjoittama Tamminiemen pesänjakajat, joka totisesti herätti keskustelua. Se on taas käynnistynyt uudestaan, kun kirjan julkaisusta tuli 40 vuotta. Siihen sanottiin loppuneen journalistisen suomettumisen.
Olin kohun aikaan opiskelemassa ulkomailla ja missasin koko jupakan. Muutamaa vuotta myöhemmin yksi Pesänjakajista, Anneli Sundberg, värväsi minut Kuukausiliitteen puolelta politiikan toimitukseen. Moni kirjan tekijöistä oli silloin vielä porukassa mukana lukuun ottamatta potkut saanutta Aarno Laitista tietenkin.
Pääsin ammattilaisten oppiin. Metodit olivat suoraan venäläisestä uimakoulusta. Vanhempi kollega vei minut eduskunnan lehdistölehterille, huitaisi kädellään istuntosalin suuntaan ja käskytti: ”Seuraa tota!”
Eduskunta on journalistille paras mahdollinen paikka ajaa itseään sisään suomalaiseen politiikkaan.
Ehdin vielä nähdä taistolaisten viimeiset operaatiot livenä. Sitten Neuvostoliitto romahti, Suomi liittyi EU:hun ja maailma kääntyi uuteen asentoon.
Suomettuminen, itsesensuuri – mitä nimeä käytetäänkin – ei kuitenkaan koskaan katoa. Se on rakennettu sisään politiikan ja journalismin symbioosiin. Aina joku kysyy sormi pystyssä, kenen puolella toimittajat oikeastaan ovat.
Isänmaan kannalta lienee kuitenkin parasta, jos toimittaja vain yrittää olla mahdollisimman hyvä journalisti.
Kirjoittaja on politiikan toimittaja.