Päätoimittajien muistelmat eivät yleensä ole menetysteoksia. Luulen, että muistelijat ovat vähän pettyneitä. Monet ovat vuosikymmeniä kuvitelleet hallitsevansa suurta lukijajoukkoa, jota toden tullen kiinnostaakin muut asiat.
Päätoimittajan vallassa ainakin suuressa päivälehdessä on paljon näennäistä. Janne Virkkunen toimi Helsingin Sanomien päätoimittajana 1991–2010. Koko ajan hän turhaan yritti saada lehden etusivun toimituksen käyttöön.
Kustantajan varsinaiset päättäjät pyhittävät edelleen etusivun ilmoituksille, vaikka päätoimittaja lain mukaan vastaa koko lehdestä.
Virkkunen ei saanut itse valita edes toimittajiaan, joiden edesottamuksista hän saattoi joutua vastaamaan tuomioistuimen eteen.
Vastapainoksi päätoimittajat pääsevät runsaan tiedon äärelle.
Janne Virkkunen oli haluttu jäsen Suomen nokkamiesten sököporukoissa. Muistelmien parasta antia ovat korkeimpien päättäjien, presidenttien ja pääministerien luonnehdinnat. Läheisin suhde lienee ollut Kalevi Sorsaan.
Muistelijoiden helmasynti on siteerata laajasti itseään. Virkkunenkin todistaa ahkerasti, miten usein, oikeastaan aina, hän on ollut oikeassa Suomen ja maailman politiikan käänteissä. Lukija helposti uinahtaa noihin kuiviin jaarituksiin.
Helsingin Sanomat on taustaltaan liberaali, mikä helposti tekee linjasta vaikeaselkoisen. Takavuosina lehdellä saattoi olla samasta asiasta peräkkäisinä päivinä päinvastainen kanta.
Virkkunen kertookin ottaneensa lähes ensi töikseen lehden pääkirjoitustoimituksen itse johdettavakseen.
Monissa maakuntalehdissä kehitys on kulkenut vastakkaiseen suuntaan.
Nuorten toimittajien kolumnit Virkkusta harmittavat, kuten nuorison karkelointi lauman vanhinta urosta aina.
PEKKA ALAROTU
Janne Virkkunen: Päivälehden mies. 328 sivua. WSOY.