Kaivannaiset ovat uusiutumaton luonnonvara, jonka käytön tulee olla säästävän ekologista.
Kestävän käytön mukaisesti kaivosteollisuudessa on aiheellista kiinnittää huomio markkinoinnin sijasta saatavuuteen pitkällä aikavälillä. Raaka-aineen myynti puoli-ilmaiseksi kansainväliseen kauppaan ei ole hyväksyttävää.
Ekologisen riittävyyden pelkistämiseksi kivennäisten määrää voidaan kuvata aikajanalla, jossa Suomen olemassaolo on metrin pituinen. Nyt viimeisen millin aikana mineraalien käyttö on tuhansia kertoja suurempaa kuin tätä ennen. On selvää, että ylösräjähtänyt kasvukäyrä päättyy yhtä nopeasti.
Mitä tällöin on Suomen kallioperästä jäljellä?
Kestävää käyttöä ei ole se, että nykyinen sukupolvi hyödyntää kaiken irtisaatavan. Ei tarvitse olla tekniikkaoptimisti ymmärtääkseen, että tulevaisuudessa nyt jätemalmiin sitoutunut arvokas raaka-aine voidaan saada paremmin hyödynnettyä ja tuleviin tarpeisiin kuin nykyinen tuhlaileva käyttö mahdollistaa.
Nykyisellä, vain taloudellisia ja itsekkäitä arvoja näkevällä
sukupolvella ei ole oikeutta käyttää suruttomasti kansallisia uusiutumattomia luonnonvaroja usein vain ylikulutuksen lisäämiseen. Tähän voidaan laskea kuuluvan myös luonnonvaran myyminen puoli-ilmaiseksi kansainväliseen hyödyntämiseen.
Kestävään käyttöön myös kaivosteollisuudessa kuluu kolme perustekijää: teknistaloudellinen, sosiaalinen ja ympäristöllinen.
Vanhatyylisenä toistettu kaivoslaki ja sen mukana alan teollisuus eivät ota huomioon yhtäkään näistä perustekijöistä.
Teknistaloudellinen arvio kaivoksen käytöstä ei tarkastele pitkänajan ekologisia vaatimuksia. Kaivospaikkakunnan väestön olot jätetään oman onnensa huomaan viimeistään raaka-aineen maailmanmarkkinahinnan laskettua tai kaivoksen ehtyessä.
Luontoympäristön pilaantuminen on laskettu jopa ilmaistuotteeksi kaikkialla maailmassa.
Näitä haittoja peittämään on toistettu kaivosteollisuuden erinomaisuutta puhtaan tuotannon toimintana. Onpa tälle annettu nimeksi kansainvälisemmältä kuulostava Cleantech. Tämä hämäys on jopa onnistumassa niissä maissa, joissa kaivosteollisuus samojen yhtiöiden toimesta on vasta nousemassa.
Puhdas tuotanto kuuluu kuitenkin itsestään selviönä
jokaiseen tuotantoon, jonka velvollisuutena on kehittää omaa teknologiaansa. Se ei ole mikään erityinen ala, joka tulisi uutuutena markkinointiin.
On syytä todeta, että kestävässä kehityksessä puhdas tuotanto käsittelee vain pientä osaa yhdestä kolmesta pääalasta, pilaantumista. Se ei puutu peruskysymykseen eli ekologiseen säästävyyteen pitkällä aikavälillä.
Kaivosbuumi loppuu lyhyeen, kun myös muut kestävän kehityksen periaatteet toteutuvat.
Tuotannon tavoite alkaa olla nyt tiedostettu. Pääseminen siihen suuntaan edellyttää, että entinen tuhlaileva ja luontoympäristöä rasittava teknologia hylätään.
Suomen mineraalistrategian johtavaksi seikaksi on asetettava uusiutumattoman luonnonvaran kestävä käyttö tulevia tarpeita varten. Tämä vaatii suunnitelmallisuutta mineraalien käytössä. Monia aikaisempia käytäntöjä on muutettava.
Aivan aluksi on aiheellista puuttuu oikeuteen varata alueita, toisten omistamia, omaa mahdollista tuotantoa varten.
Kaivoslain mahdollistamista valtausalueista tulee luopua. Suomen kansallisomaisuuden näkökulmasta ei voi olla oikein, että esimerkiksi pariisilainen pankki voi myydä Suomessa omistamansa valtausoikeuden saksalaiselle pankille ilman, että maan omistajaa edes kuullaan.
Yhtä epäekologista on, että jollakin on ensisijainen oikeus mahdollisesti löytämäänsä luonnonvaraan, jonka hyödyntämisestä tulisi päättää suunnitelman mukaan. Etuoikeuden poistaminen toisi mukanaan myös mahdollisuuden rajoittaa toiminta koskemaan vain kansallisia tahoja, onhan kyseessä kansallinen luonnonvara.
Huutokauppa- ja muut vastaavat järjestelyt ovat pienempiä uudistuskohteita kaivoslaissa.
Kaivoshuumassa pyritään nyt pitämään kovaa kiirettä, ettei epäkohtia ehdittäisi korjata ennen asioiden viemistä liian pitkälle. Tässä on käytetty hyödyksi myös mediaa
markkinoimalla tavoitetta saada Suomi kaivosteollisuuden mallimaaksi.
Erityisesti puhtaan tuotannon esittelyillä yritetään myydä Suomessa kehitettyjä, tosin nyt ulkomaisissa käsissä olevaa, kaivosteknologiaa niille ymmärtämättömille maille, joilla talous on epäonnistunut.
Tässä tulisi edetä varovaisesti, eikä maailman johtajuutta tulisi tavoitella.
Ekologiseen kestävyyteen ei kuitenkaan puututa sen ollessa ainakin osittain ristiriidassa laitemyyjien hankkeiden kanssa. Olihan esimerkiksi suomalainen Metso myymässä kaivostekniikkaa Etelämantereelle, jonne onneksi ehdittiin saada kaivoskielto.
Kaivosteollisuus voi olla kestävää. Sen tulisi kuitenkin muuttaa lukuisia toimintatapoja. Kaivoslaki tulee uudistaa ottamalla huomioon kestävä kehitys ja erityisesti sen ekologinen säästävyysperiaate.
Sallimalla toiminta Suomen kansallisomaisuuden käytössä aiheutetaan pysyviä haittoja Suomen luontoympäristölle ja väestölle.
OLLI PAASIVIRTA
Kirjoittaja on ympäristönsuojeluneuvos Kauniaisista.