Lukijalta: Sain yllättäen kuulla, että tilani oli vallattu ulkomaisen kaivosyhtiön toimesta – Enonkoskella näin silmiäkirveltävän esimerkin kaivostoiminnan vaikutuksista
Etelä-Savoon muuttanut Marjo-Riina Alhainen koki epämiellyttävän yllätyksen, kun hänelle selvisi, että ulkomainen kaivosyhtiö oli vallannut hänen maatilansa. Hän ihmettelee, kuinka yksi elinkeino voi ajaa lain turvin kaiken muun yli.
Kuvituskuva. Talvivaaran kaivoksen aiheuttamia ympäristöongelmia tutkittiin laajasti. Tältä näytti kaivoksen läheisyydessä virtaava Härkäpuro kesäkuussa 2013. Kuva: Pekka FaliMuutin vasta viisi vuotta sitten maaseudulle, mutta olin seurannut maaseudun alasajoa jo jonkin aikaa. Kyläkoulut lakkautetaan, pieniä tiloja lopettaa kannattamattomina. Mietin, miten saada vanha tila elämään Etelä-Savossa. Peltoa pitäisi olla vähintään 200 hehtaaria, sanottiin.
Myöhemmin sain sitten kuulla malminetsintävarauksesta. Pieni tilani olikin vallattu ulkomaisen kaivosyhtiön toimesta. Mitä ihmettä?
Teimme asiasta yhteisen valituksen varausalueella asuvien maanomistajien kanssa. Hallinto-oikeus ei edes käsitellyt valitustamme. Eteen tuli kaivoslaki: emme olleet asianosaisia.
On sanomattakin selvää, että laki on pielessä. Lähdin mukaan Saimaa ilman kaivoksia -ryhmään ja perustimme yhdistyksen.
Huomasin tilanteen hulluuden yhä vahvemmin. Yksi elinkeinoala ajaa kaiken muun yli lain turvin. Yhteistyössä muiden aktiivisten ryhmien kanssa syntyi Kaivostoiminnalle RAJAT -kansalaisaloite.
Viime kesänä luin pienen lehtijutun kuolleesta järvestä. Mielenkiintoni heräsi. Halusin nähdä sen.
Vierailu Enonkoskelle järjestyi elokuussa, ja paikallinen opas näytti meille, mitä maastosta löytyy. Alueella oli toiminut nikkeli-kuparikaivos. Toiminta oli loppunut 1990-luvulla, mutta jäljet eivät ole korjautuneet, päinvastoin. Jätealueen penkka vuotaa, silmiä kirveltää. Ojasta nousee pahaa hajua ja lieju on oranssinväristä, vieressä jotain vaaleankeltaista.
Järvessä vesi on niin hapanta, ettei mikään elämä ole siinä mahdollista. Ennen niin kalaisa särkijärvi on kuollut myrkkyihin. Edes vesikirppuja ei näy veden pinnassa. Käsiä ei tee mieli pestä, vaikka vesi on kirkasta.
Järviretki herätti paljon tunteita. Suru on vieläkin. Maailma ei ole ennallaan. Jos pilaamme vesistöt tähän tyyliin, elämämme loppuu. Edelliset tuhot ovat yhä raivaamatta. Miksi jälkiä halutaan vähätellä ja kaivosteollisuutta markkinoida vastuullisena toimijana?
Kun elämä kuolee, se ei herää selittelemällä. Tunnistan, että olen osa ongelmaa älylaitteitteni kanssa tässä kulutukseen perustuvassa systeemissä. Mietin kuitenkin, olisiko kestävämpiä ratkaisuja kuin luonnon riistäminen ja tappaminen. On pakko olla. Kuollutta järveä ei saa enää henkiin.
Marjo-Riina Alhainen
luonnontuoteneuvoja
Mikkeli
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat