Sain ensimmäisen kosketuksen autosuunnistukseen 1970-luvun lopulla. Varsinaisen kilpailemisen aloitin yli 30 vuotta sitten. Takana on lukematon määrä ajettuja ja toisten ajettavaksi tehtyjä kilpailuja sekä paljon talkootyötä lajin kehittämiseksi ja markkinoimiseksi.
Pitkästä lajitaustasta huolimatta pyyntöön ”tee juttu autosuunnistuksesta” ei ollut helppo vastata. AS:n säännöt pystyy kiteyttämään melko lyhyesti, mutta lajin luonteen ymmärtää vasta muutaman kokeilun jälkeen.
Ja todellisen kuvat lajin vaativuudesta saisi vain istumalla kärpäsenä jonkun SM-mitaleista kilpailevan parin autossa.
AS-harrastuksen aloittaminen on helppoa ja edullista. Harjoitusajoissa on mahdollista kilpailla ilman tutkinto- tai lisenssivaatimuksia karttamaksun ollessa 10–20 euroa. Kilpaileminen onnistuu ilman auton varustelemista: tarvitaan vain katsastettu auto sekä alusta karttapöydäksi, mittaviivain ja kuulakärkikynä.
Kuljettaja ja ”kilpa-auto”
ovat lajin alkumetreillä sivuroolissa, homma lepää lähes kokonaan kartanlukijan varassa. Kuski ei yleensä pääse ”vetämään”, vaan hänen pitää keskittyä kartturin auttamiseen. Kartanlukijan kehittyessä alkaa kuljettajan rooli korostua.
Juoksusuunnistus antaa hyvän pohjan kartanluvulle. Yhteistä lajeille on se, että kartanlukijalle ei ole asetettu alaikärajaa eikä ajokorttivaatimusta. Vanhemman ja lapsen muodostamat parit ovatkin varsin yleisiä.
Lisätietoa haastavasta lajista löytyy lajisivustolta www.autosuunnistus.net.
PEKKA VIRTANEN