Erot tallivuokrissa eivät äkkiseltään tunnu isoilta. Vuosikymmenessä kympeistä tulee kuitenkin tuhansia ja satasista kymmeniätuhansia.
Perheemme harrastehevosen
ensimmäinen karsinapaikka maksoi 220 euroa kuussa.
Sittemmin talli on vaihtunut neljästi ja hintakin on matkan varrella tuplaantunut. Sekin on vielä kaukana hintakärjestä.
Täysihoitopalveluiden tarjoajalla on edessään haastava päätös: hänen asiakkaansa eivät ole vain eriluonteisia, vaan kokonaan eri lajia. Kumpaa palvella ja kenen tarpeita kuunnella?
Lompakkoa pitelevä osapuoli voi arvostaa siisteyttä, sijaintia, hyviä säilytystiloja ja maneesia. Eipä olisi viihtyisä kahviokaan pahitteeksi.
Hevonen viis veisaa vaikka maali hilseilisi ja maneesin korvaa kenttä, kunhan olisi tilaa, suoja ja lajitovereiden seuraa.
Lompakko vie: hintakärjen talleissa tarhat ovat usein pikemminkin hiekkapohjaisia säilytyslokeroita kuin viihtymiseen tarkoitettuja ulkoilualueita.
Omistaja hörppii kahvit
viihtyisässä taukotilassa, mutta hevosella ei ole mitään tekemistä muutaman tunnin ulkoilunsa
aikana.
Omalta osaltani ne kahvit on hörpitty. Nykyisessä tallissa
vedenkeitin kiehauttaa pikasumpit ja ne juodaan pihassa.
Talli on aktiivipihatto, joka tarkoittaa että hevonen voi itse päättää onko ulkona vai sisällä. Hinta on maneesitalliksi jopa
halpa, sillä menoeristä suurimmista – työvoimassa – automatisoitu ruokinta säästää.
Mukana on myös kilpailevia ratsuja, joten pelkästä puskailijoiden puuhastelusta ei ole kyse.
Yllättävin etu on kuitenkin päästä seuraamaan, miten monivivahteisia suhteita hevosilla on toisiinsa: vanha ruunamme on löytänyt sydämensä valituksi
tamman, jota se seuraa kaikkialle.
Nojaan aitaan katsellen niitä, kun pitäisi lähteä kotiin: On virkistävää nähdä vaihteeksi hevonen, jolla on myös oma elämä.
Tuulikki Viilo