Mie tuijotin siian silmiä kaupassa. Silmistä kömpi ulos lippomies. Peukaloisten sukua.
Se tärisytti siian sisusrähmät yltään niin, että pikkuruiset vempeleet sen lipossa tärisivät.
”Solet tyär aivan väärissä vesissä täälä”, lippomies huusi mulle kalatiskin lasin läpi.
”Ottaisin tuon siian”, sanoin tiskin äkäselle akalle.
”Kokonaisen?”
”Koko siian, ja tuon pikku-ukon kans.”
Myyjä suitaisi siian paperin sisään ja vältti kattomasta minua silmiin.
Kotona lippomies istui lautasen reunalla ja söi minun kans siian pois. Räntä riipi ikkunaa.
”Jokhaan me kohta lähemä?” se kysyi suu täynnä siian vaaleaa kultaa.
”Ei vielä. Sitten ko jäät sullaa”, vastasin.
Niin oottelimma talven vaihtumista kevvääksi ja kesäksi. Söimme vuoropäivin siikaa ja lohta.
Mulla alko hoo palautua puhheeseen. Lippomies harjoitti sormiherkkyyttä lavuaarissa, jallitti ruuantähteitä ja banaanikärpäsiä lipollaan. Välillä se istui ikkunalaualla ja kuvitteli kattovansa Ruottiin Kukkolan puolele.
Sitten yhtenä aamuna mie sanoin, että nyt me lähemä. Lippomies oli heti valhmiina lippo tanassa.
Mie jätin kaikki kesken ja kävelin ranthaan, jatkoin ohi vesirajan ja sukelsin. Maailma oli sininen, vihreä ja ruskea. Autonrenkaita, pohjaan ruostunu Fiiatti ja vuoen yheksänviis jääkaappi. Viikon kateissa ollu juoppo, jonka sormet rutisti vielä kaljapulloa.
Uin ja sukelsin ja menin aina vain syvemmälle. Lippomies hihkui ja roikkui minussa miten taisi.
Puskin ensimmäistä kertaa elämässäni vastavirthaan ja mietin, mikä siinä oli pinnan päällä aina niin pirusti pelottanu. Sanat alko jäähä koskiin ja kosteikkoihin, mutta tunne kasvoi. Tiesin, että minua veti pohjosseen himo.
Jalat alko muuttua räpylöiksi ja sitten pyrstöksi, keuhkot kiduksiksi, keho sulavasuomuiseksi.
Viimein, voimakkaassa virtakohassa, mie päättelin olevani perilä. Vesi kirkastu. Kahen samettiseksi kuluneen kiven välissä näin lepopaikkani. Tuohon mie käyn.
Virtaus hljeni, vesi kutitteli kylkiä. Oli rauha. Sitten tunsin kyljessä vempehleen ja haavin.
Nousin ilhmaan, aurinko killitti haavin siimaristikon läpi. Lippomies jäi kivien välhiin ja vilkutti mulle. Mie ehin nähä Ruottin puolen ennenkö mätkähin mustan muovisen saavin pohjale. Siinä mie vielä näin taihvaan.
Tajusin, että kuolema on kuitenki vain postimerkin kokonen nuolasu tässä julmetun kauniissa konaisuuessa.
Kuolin onnellisena, kotona.
JENNI LEUKUMAVAARA
Rovaniemi