vierasyliö
Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Straniuksen esitti Maaseudun Tulevaisuudessa 6.2. ilmestyneessä yleisönosastokirjoituksessaan ”Turkistarhaus ei ole ympäristöystävällistä” näkemyksiään turkistalouden ympäristövaikutuksista.
Kirjoituksessaan hän esitti myös tulkintoja MTT:n keväällä 2011 julkaisemasta tutkimusraportista ”Suomessa tuotetun minkin- ja ketunnahan elinkaariarviointi”.
Elinkaariarviointi tehtiin Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry:n ja Saga Furs Oyj:n toimeksiannosta. Siinä kuvattiin yhden asusteeseen ommellun minkin- tai ketunnahan koko elinkaaren ympäristövaikutukset kolmen vaikutuskategorian osalta: kasvihuonekaasut eli hiilijalanjälki, rehevöittävät päästöt ja ravinnevaikutus sekä happamoittavat päästöt ja happamoitumispotentiaali.
Lisäksi arvioitiin kvalitatiivisesti turkistuotannon ekotoksikologisia päästöjä. Tutkimuksella haluttiin saada täsmällistä tietoa turkistuotantoketjun ympäristövaikutuksista ja selvittää ketjun keskeiset ongelmakohdat.
Tutkimus osoitti, että turkistuotanto poistaa merkittävästi rehevöittäviä ravinteita Itämerestä ja että turkisten tuotantoketjun hiilijalanjälki on pienehkö. Tuotannon happamoittavat päästöt osoittautuivat kuitenkin turkiselinkeinon haasteeksi.
Turkiseläinten rehussa käytetyn silakan ja muun kalan mukana poistuu ravinteita Itämerestä viisinkertaisesti minkinnahan muun tuotantoketjun rehevöittäviin päästöihin nähden. Tämä voidaan kuvata myös niin, että minkinnahan tuotantoketju poistaa Itämerestä yhden ihmisen noin 18 päivän ravinnepäästöt yhtä asusteeseen ommeltua minkinnahkaa kohti. Yhtä ketunnahkaa kohti poistuu vastaavasti yhden ihmisen noin 23 päivän rehevöittävät ravinnepäästöt.
Straniuksen oli vaikea nähdä tätä turkiselinkeinolle myönteistä tulosta, ja hän kaipasi vertailua silakan vaihtoehtoisiin käyttötapoihin.
Turkiseläinten ruokinnassa käytettävän silakan mukana poistuvien ravinteiden huomiointi kuvaa tämänhetkistä tilaa kalastettavan silakan hyötykäytössä ja on siten elinkaariarvioinnin metodologian mukainen. Eläinperäisellä valkuaisella on globaalisti kasvava kysyntä, ja silakka on liian kallis ja ravinto-ominaisuuksiltaan liian arvokas raaka-aine käytettäväksi esimerkiksi biopolttoaineen tuotantoon.
Rehevöittävien ravinteiden poistaminen Itämerestä rehukalan käytön myötä on yksi suomalaisen turkistuotannon eduista. Turkiseläinten kasvatus Suomessa on tältä osin ympäristövaikutuksiltaan kestävämpää kuin maissa, joissa vastaavaa mahdollisuutta kalan käyttöön ei ole.
Straniuksen viittaus turkistalouden paikalliseen pistekuormitukseen on jossakin määrin oikeutettu. Tilanne on kuitenkin parantunut paljon ja paranee koko ajan.
Vallitseva lupakäytäntö, varjotalojen alustojen ja vesien käsittelyn mittavat saneeraustyöt sekä tarkentuneet lannanlevitysmääräykset vähentävät pistekuormitusta. Vesitiiviit alustat mahdollistavat suljetun jätevesikierron. Nippajuotto ja hulevesien ohjaaminen sekä riittävä kuivikkeiden käyttö vähentävät tehokkaasti ravinteiden kulkeutumista tarha-alueen ympäristöön.
Turkistuotannosta peräisin oleva fosfori on lannanlevitysmääräykset huomioiden täysin vertailukelpoista karjanlannan tai väkilannoitefosforin kanssa. Sana ”turkis” ei tee siitä ympäristölle yhtään muuta fosforia haitallisempaa.
Minkinnahan tuotantoketjun hiilijalanjälki on pienehkö, 28 kiloa CO2-ekv/nahka. Tämä vastaa keskimääräisen suomalaisen yhden päivän hiilijalanjälkeä tai noin 170 kilometrin henkilöautolla ajoa VTT:n Lipasto-tietokannan mukaan. Ketunnahan tuotantoketjun ilmastovaikutus on 83 kiloa CO2-ekv/nahka.
Eniten hiilijalanjälkeä kasvattaa lannan käsittelyssä vapautuva typpioksiduuli. Rehussa käytettävän ohran osuus turkisnahan tuotantoketjun kokonaishiilijalanjäljestä on noin kymmenen prosenttia.
Turkistuotannon happamoittavat päästöt ovat tuotantoketjun selkein ympäristöhaaste. Noin 90 prosenttia happamoittavista päästöistä aiheutuu suoraan lannasta ja virtsasta haihtuvista typpioksiduulista ja ammoniakista.
Turkispukineen ympäristövaikutuksia verrattiin suuntaa antavasti myös keinomateriaaleista valmistettuihin pukineisiin. Vertailussa todettiin suhteessa tuotteiden sisältämään massaan turkisten hiilijalanjäljen olevan hieman suurempi ja happamoittavien päästöjen selvästi suuremmat kuin keinomateriaaleista valmistettujen takkien.
Rehevöittäviä ravinteita poistavaa hyötyä keinomateriaaleilla sen sijaan ei saavuteta. Keinomateriaalien elinkaaritiedot perustuivat kirjallisuuteen ja niihin liittyvistä monista epävarmuuksista johtuen tämä vertailu oli siis vain suuntaa antava.
Turkiselinkeinossa tullaan kiinnittämään edelleen huomiota lannankäsittelyn tutkimukseen ja kehittämiseen, jonka myötä tavoitteena on kasvihuonekaasupäästöjen ja happamoittavien päästöjen vähentäminen nykytasosta. Näemme mahdollisuudet tämän tavoitteen saavuttamiseen hyviksi.
TIMO MIKKOLA
Kirjoittaja on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry:n kehityspäällikkö.