Erdoğanin opetus Nato-Suomelle: kyyti voi vielä muuttua hyvinkin kylmäksi ja muutkin kuin Putin valehtelevat päin naamaa

Rohkenen epäillä, että presidentti Sauli Niinistö on viime päivinä täräyttänyt sekä itsekseen että avustajilleen muutaman rapean ärräpään.

Ehkä sadattelusta – oletettavasti vähän hienovaraisemmasta – ovat saaneet osansa myös Nato-prosessin ykkösketjun muut jäsenet eli pääministeri Sanna Marin (sd.) ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.).

Niinistö on jopa saattanut piipahtaa sen kuuluisan peilin edessä tuskaillessaan Nato-tielle kiviä heitelleen Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin tempauksia.

Kansainväliset asiantuntijat ovat esittäneet tukun arvioita siitä, mitä Erdoğan esikuntineen tavoittelee. Kukaan ei kuitenkaan tarkasti tiedä, millä Ankaran pelurit lopulta saadaan rauhoittumaan.

Ratkaisu voi löytyä EU:n Turkkiin kohdistuvasta vuoden 2019 asevientikiellosta. Asia saattaa myös edetä USA-vetoisesti. Silloin katseet kääntyvät Pohjois-Syyriaan sekä USA:n ja Turkin välisiin asekauppoihin.

Ratkaisujen ytimessä ovat kurdit, joita Erdoğanin hallinto vihaa ja joihin sekä Yhdysvalloissa että EU-maissa suhtaudutaan eri syistä myötäsukaisesti. Ruotsi on tässä kokonaan oma lukunsa.

Suomessa historiallinen Nato-ratkaisu on sokeroinut julkisen keskustelun. Ei vähiten siksi, että päätöstä on hehkutettu erityisesti Naton mahtimaassa USA:ssa.

Vastuuta Turkki-sotkun syntymisestä ja selvittämisestä on Suomessa yritetty sysätä muille. On ihmetelty, miten Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ei pystynyt pitämään rivejä järjestyksessä. On todisteltu, että kyllä tämä tästä, kun kaikki muut hoitelevat omat pesänsä kurdien kanssa.

Sellainenkin johtopäätös on tehty, että meidän jäsenyysprosessimme takkuilussa on pelissä Naton ja USA:n uskottavauus ja siksi Turkki ei voi muuta kuin taipua.

KunTurkki-ongelmasta keskustelee monissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan liemissä keitettyjen ammattilaisten kanssa Brysselissä ja Berliinissä, kuva on Suomen karumpi: me voimme syyttää Turkin jarruttelusta vain itseämme.

Kyllä, Niinistö, Haavisto, Marin ja kumppanit selvittivät kaikkien Nato-maiden kannat jäsenyyteen liittyen. Myös Ankaran vastaus oli myönteinen. Mutta mietittiinkö minkään jäsenmaan kohdalla kovin pitkään mahdollisia venkoiluja, niiden perusteita ja niihin reagointia?

Erityisen tarkasti riskiskenaarioita olisi pitänyt pohtia Turkin kohdalla. Moni asia viittaa nyt siihen, että näin ei tehty, vaikka hyviä syitä olisi ollut.

Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin aloitti 24.2. sodan Ukrainaa vastaan, sekä Euroopan mahtimaissa että Suomessa kauhisteltiin, miten Venäjän johtaja saattoi valehdella kaikille. Ukrainaan hyökättiin, vaikka toista etukäteen todisteltiin.

Eurooppalaisten ihmettely oli sikäli lapsellista, että Washington ennakoi tiedustelutietoihin perustuen jotakuinkin pilkuntarkasti, että sota alkaa.

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan aseenkantajineen teki Suomelle ”putinit”. Hän valehteli päin naamaa, kun Suomen hallituksen taholta tiedusteliin kantaa jäsenyyteen. Nyt olisi ehkä hyvä myöntää, että esivalmisteluissa epäonnistuttiin, vaikka välttämättä paraskaan petaus ei olisi estänyt törmäystä.

Joka tapauksessa on hyvä pitää mielessä, että jatkossa myös uudet liittolaiset voivat valehdella päin naamaa. Siksi kyyti Nato-siipien suojissa voi välillä olla hyvinkin kylmää. Jäsenenä Suomi ei ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kärhämissä voi enää paeta liittoutumattomuuden kuplaan.

Sekin on mahdollista, että Turkin masinoima Nato-kiista rysähtää EU-pöytiin jo ennen kuin meidän jäsenyytemme on lopullisesti sinetöity.

Uusia pakolaisaaltoja pelkäävä Kreikka on nostanut EU-ympyröissä uudelleen esiin muurin rakentamisen Turkin vastaiselle maarajalle. Pakolaisvirta Pohjois-Afrikasta kiihtyy vääjäämättä, jos Ukrainasta tulevalle viljalle ei löydetä korvaavia lähteitä. Turkki on tässä avainpeluri.

Vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa täydellinen kaaos estettiin EU:n ja Turkin välisellä miljardisopimuksella. Ankaran hallitus sitoutui hyvää korvausta vastaan pysäyttämään pakolaisaallon Turkkiin.

Brysselissä spekuloidaan jo, että presidentti Erdoğan voi yrittää vetää EU:n mukaan Suomen ja Ruotsin jäsenyyskiistaan pakolaiskortilla. Tukea tähän kiristykseen saattaa tulla Moskovasta. Silloin pakolaisia ilmestyy myös Suomen rajoille.

Suomi istuu jatkossa Brysselin EU-pöytien lisäksi myös kaikissa Nato-pöydissä. Se lisää vaikutusmahdollisuuksia, mutta vääjäämättä kylkiäisenä tulee myös paljon lisää uudenlaista meille tuntematonta päänsärkyä.