Lapset ovat, ah, niin joustavia ja mukavia. Ilopillereitä ja valon pesäkkeitä. Vähään tyytyväisiä ja pienestä onnellisia.
Näennäisesti.
Lapsi se vasta vaativa asiakas on. Esimerkiksi kotiruokapöydässä. Meillä on sovittu, että arkipäivisin isommatkin köriläät osallistuvat edes toiselle illan yhteisistä ateriahetkistä (koskee myös miestä).
Perusteluni on lapsen (ja isomman ihmisen) paras: tutkimusten mukaan elämässä paremmille osille pinnistävät ne, joiden kotona on syöty edes yksi yhteinen ateria päivässä. Ei väliä, vaikka se olisi laihaa kauravelliä, oleellista on pöytätapojen, kuulumisten vaihdon ja toisen ihmisen sietämisen opettelu.
Matriarkka (minä) sitten hellästi hauduttelee kiireisen työpäivän jälkeen (vartissa) jotakin apetta pesueelleen (yhteensä kahdeksan), ja vastaanotto on aina yhtä jännittävä. Lapsi kun on katsokaas niin joustava, että koskaan ei arvaa, mistä se tykkää.
Pöytään tulija muuttuu lähes aina vastakohdakseen riippuen siitä, mitä odotti. Jos odotti ”pahaa” ruokaa, ilahtuu, jos ”hyvää”, romahtaa. Aina tätä! Mitä tää on? Tee tätä joskus muulloinkin!
Viimeinen on paha. Olen nimittäin kova muuntelemaan keittokirjan reseptejä, uusiokäyttämään jääkaapin tähteitä ja kehittelemään omia ruokalajeja. Joskus onnistun, joskus en.
Viimeisin ruoka-arpa oli niinkin yksinkertainen juttu kuin kukkakaaligratiini. Ajattelin tekaista sen siinä sivussa, kun mies kokkaa teinin kanssa lapsille maistuvaa uunilohta. Päästäänpä eroon ikälopusta kukkakaalista ja juustonkannikoista.
Keitetyn kukkakaalin tuoksu (haju) sai osan katraasta kakomaan ja toivomaan, että kattilassa kiehuisikin kesäkeittoa. Ei kiehunut, ja vehnäjauhokokkareinen kuorrutussoosikin puuttui vielä.
Ruokapöydässä valmis valju keko houkutti vain uskaliaimmat maistamaan. Mutta yllätys yllätys! Vuolaat kehut johtivat siihen, että ”graniittia” kaivattiin myös iltapalalla ja seuraavana päivänä. Sitä ei tietenkään enää ollut. Ja taas kokki kivitettiin.
Mies vei pisteet, sillä lapset luulevat, että gratiinin teki hän. Koskahan saamme sitä lisää?