Vaikuttaa aika kuluneelta aiheelta laatia tutkimusta suomalaisten puolueiden isänsuhteista Urho Kekkosen presidenttikaudella. Dosentti Antti Kujalalla on hyvät perusteet.
Mitään oleellisesti uutta ei ilmesty, mutta uusia lähteitä tulee koko ajan. Erityisesti niitä kaivataan Neuvostoliiton puolelta ja kaivataankin vielä kauan.
Kujalalla on ollut käytössään koko joukko NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston papereita. Lähinnä ne ovat Neuvostoliiton suurlähetystön raportteja Helsingistä ja selostuksia keskusteluista suomalaisten poliitikkojen kanssa.
Neuvostoarkistojen kovaa ydintä, esimerkiksi KGB:n arkistoa ei ole vielä raotettu senttiäkään. Näin Kekkosen yhteydenpidosta ei tule juuri uutta.
Toisaalta Kujala tunnustaa ja osoittaakin useassa tapauksessa neuvostoraporttien tarkoitushakuisuuden. Monet tähänastiset tutkijat ovat ottaneet jokaisen Moskovasta löytyneen paperin lopullisena jumalansanana.
Silti on terveellistä muistuttaa, miten estottomasti suomalaispoliitikot panettelivat vieraan vallan edustajille toisiaan. Johtavia demaririitelijöitä Väinö Leskistä tai Aarre Simosta jälkipolvien lienee vaikea kunnioittaa sankareina.
Kujalan tähänastisen tutkimustuotannon huippu lienee komea Paperiliiton historia, vaikka hän itse tämän tilaustyön ongelmakohtia valitteleekin. Joka tapauksessa hän kykenee mainiosti erittelemään SDP:n puolueriidan ja 1960-luvulla syntyneen sovun osapuolten motiiveja ja toimintaa.
Sen sijaan Neuvostoliiton toimintaa pohtiessaan Kujala saattaa syyllistyä täkäläiseen helmasyntiin. Moskova kuvitellaan suureksi monoliitiksi, jossa yötä päivää mietitään yhtenäistä toimintalinjaa pientä Suomea kohtaan.
PEKKA ALAROTU
Antti Kujala: Neukkujen taskussa? Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956–1971.
392 sivua. Tammi.