Lehmien tiinehtyminen on aina ollut jonkinlainen ongelma, mutta vaikuttaa siltä, että vaikeuksia on alkanut ilmetä entistä enemmän. Enkä lainkaan ihmettele asiaa. Omia kokemuksia löytyy vuosien varrelta.
Päädyimme aikanaan käyttämään lehmillä fosforirikasta kivennäistä ympäri vuoden, koska se selvästi paransi lehmien tiinehtyvyyttä ja poikimahalvaukset loppuivat käytännössä lähes kokonaan.
Meille kuitenkin suositeltiin siirtymistä magnesiumrikkaaseen kivennäiseen, koska ruokinta alkoi olla hyvin säilörehuvoittoista ympäri vuoden ja ympäristöseikatkin painoivat puntarissa.
Kun olimme käyttäneet uutta kivennäistä jonkin aikaa, lehmien kiimahäiriöt pahenivat. Alkoi toisaalta esiintyä kiimattomuutta, toisaalta pitkiä, päättymättömiä kiimoja. Emme kuitenkaan palanneet entiseen.
Sitten meille alkoi syntyä vaivaisia vasikoita, joiden etusorkat kääntyivät taaksepäin. Vasikat oppivat kyllä muutaman viikon kuluessa seisomaan kunnolla, mutta aika surkeaa oli katsella, kun vasikkaparat yrittivät seisoa surkeilla jaloillaan ja putoilivat aina polvilleen.
Kun näitä vasikoita syntyi parin kuukauden sisällä lähes kaikista poikimisista, teimme päätöksen. Ostimme maatalouskaupasta pari säkkiä Dinatroa (dinatriumfosfaattia) ja syötimme ne lehmille kuuriluontoisesti. Palasimme takaisin fosforikivennäisen käyttäjiksi, vaikka se olikin kallista.
Tämän jälkeen meille on syntynyt yksi jalkavaivainen vasikka, sekin hieholle, joka oli ulkona koko kesän, sai siellä nykyajan vaatimusten mukaista matalafosforista ellei peräti fosforitonta kivennäistä ja poiki syksyllä heti laidunkauden jälkeen.
Nykyeläinlääkärit eivät ilmeisesti missään olosuhteissa saa sanoa, että lehmällä on fosforin puute, on se miten ilmeistä tahansa.
Ennen myös opetettiin, että ummessaoloaikana lehmä täydentää luittensa kivennäisvarastot maidontuotantoa varten, mutta nykyisissä ummessaoloajan kivennäisissä on lähinnä magnesiumia, koska kalsiumin syöttäminen lisää poikimahalvausriskiä ja fosfori saastuttaa maailman. Voi nykylehmäraukkaa, millä se oikein pitää kivennäistasapainonsa kunnossa!
Viime syksynä lopetimme lypsykarjan pidon eikä yhtään liian aikaisin. Vanhana ayrshirenkasvattajana minua on viime vuosina kiusannut se, että aito suomalainen ayrshire on käytännössä kadonnut. Vielä 50- ja 60-luvuille ay-lehmä oli valkovoittoinen nauta, jolla oli yleensä ruskea kaula, hiukan ruskeaa päässä ja kyljissä ruskea laikutus. Nyky-ay on lähes täysruskea nauta, jonka perimässä on paljon enemmän punaisia pohjoismaisia rotuja kuin aitoa ayrshireä. Eikö olisi paljon asiallisempaa kutsua rotua Suomen punaiseksi kuin ayrshireksi? Sonniluetteloissakin komeilevat tuontisonnit selkeänä enemmistönä.
Oliko se kymmeniä vuosia jalostettu ayrshire tosiaan loppujen lopuksi niin huono lehmä, että sen perimä on täytynyt sekoittaa ja hävittää noihin punaisiin rotuihin?
Anni Tiura
Akaa