Aamukahvipöydässä ja välipaloilla saa meillä lukea lehtiä keittiön pöydässä. Tiedän, ettei se hyvä tapa ole, mutta kiusaus on liian suuri.
Aikuisten esimerkkiä seuraten lapset ovat oppineet hakemaan Aku Ankkansa pöydälle, enkä tohdi sitä kieltää, koska itse pahimpana unohtelen sanomalehtiä lojumaan ruokapöydälle, tuoleille, tasoille ja joka paikkaan.
Olen ihastunut yhdistelmään, jossa painetusta sanomalehdestä luen sopivan mittaisia tekstejä hengen ravinnoksi samaan aikaan, kun suloinen kahvi virtailee virkistävästi kurkustani alas. Kokonaisuuden kruunaa tuore leipä. Eikä yhtään haittaa, vaikka rasvatahra osuu lehden sivulle, koska sehän on päivittäinen kulutushyödyke.
Huomenna postilaatikosta tupsahtavat taas uudet jutut ja ajatukset.
Omat alakoulun aikaiset parhaat muistoni liittyvät mummun leipomiin pikkukakkoihin eli hiivaleipätaikinasta meille lapsille tehtyihin pyöreisiin leipiin, jotka halkaistiin, voideltiin voilla ja syötiin lämpiminä Akuja, Nakke Nakuttajia ja Ville Vallattomia samaan aikaan nautiskellen.
Jokapäiväiseen leipään liittyy paljon muistoja: Joroisissa työkaveri toi 1990-luvun alussa ensimmäisen mallasleivän tarjolle ja opasti, että sitä pitää nauttia ohuina siivuina. Mallasleipä tuli ja jäi elämääni kestosuosikiksi.
Samoissa eteläsavolaisissa maisemissa sain myös ohraista röpörieskaa, jota opettelin itsekin tekemään uunipellillä.
Yhtä lailla saaristolaisleipään, joululimppuun, siemennäkkileipään, tamperelaiseen rievään ja Siiskosen kauraleipään, porilaisen Sarpin sämpylöihin ja Kiuruveden sukulaisten mahtaviin ruisleipiin liittyy paitsi makumuistoja myös iloisia tarinoita – hetkiä, jolloin leipä on täydellistyttänyt kokemuksen paikasta, ajasta ja ihmisistä – välittämisestä ja ystävyydestä.
Leipähankinnoissa keskityn nykyisin klassikoiden rinnalla vaihteluun.
Tiedän jo työmatkoilla, mistä kipaisen kulloinkin hankkimassa leivän tai piirakkapussin. Ja jos uusia laatuja kotileipomoihin suinkin ilmaantuu, niitä kokeillaan meillä heti.
Ihan jännittää, mistä saapuu seuraava kestosuosikki.