Luin Melan Sirpa Havun kirjoituksen viljelijän jaksamisesta (MT 3.7.). Olihan siinä monta hyvää asiaa, ja tietysti on syytäkin olla huolissaan, mutta miten näihin huoliin päästään pureutumaan kiinni?
Jokainen viljelijä on huomannut, että tilipussi ohenee ja talous kiristyy entisestään. Säästetään kaikessa, ja vielä siitäkin jos pikkasen saisi nipistettyä. Nyt kun Havun ohjeita luki, niissä ei ollut muuta vikaa kuin se, että kaikkeen tarvitsee sitä valuuttaa.
Työterveyshuoltoon pitää maksaa, ja osan saa tietysti Kelalta takaisin, mutta ensin on maksettava. Nyt kun pelimerkit ovat vähissä, on pakko miettiä, pystyykö niitäkin rahoja kierrättämään ja odottelemaan sitten takaisin.
Lomittajasta on maksettava sijaisapumaksut, ja on sitten ihan tuurissaan, tuleeko navetalle sellainen lomittaja, joka todella siellä pärjää.
Jos todella huonosti käy, tulee lomituksesta sellainen savotta, ettei loppua näy. Koneet särkyvät ja eläimet sairastuvat. Toki vahinkoja sattuu yrittäjälle itselleenkin, kun on väsynyt, ja vahingot lisäävät väsymystä ennestään.
Sitten yritetään hankkia asiantuntija-apua. Mitähän apua siitä väsyneelle on, kun asiantuntija tulee paperipinonsa kanssa tuohon pyörimään ja kertoo, että hyvin menee, jos nämä ja nämä pannaan vielä ojennukseen? Homma toimii.
Miten väsynyt saa asiat ojennukseen? Ei mitenkään. Lisätään vähän stressiä ja painolastia.
Mielestäni tärkein asia väsyneelle on, että joku tulee ja kysyy ihan suoraan, että mitä sinulle itsellesi kuuluu. Ei tilalle, ei lapsille, ei puolisolle, vaan mitä sinulle itsellesi kuuluu.
Ja ettei hän tyydy vastaukseen, että ihan on hyvin asiat, vaan vaatii saada kuulla, onko elämässäsi mitään vialla.
Jos edes kerran joku ihan kuuntelisi, eikä vain jatkaisi matkaansa, eikä hänelle tarvitsisi soittaa ja varata aikaa...
Sotkuli
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.