Kehityspolitiikasta on viime viikkoina puhuttu aiempaa kriittisempään sävyyn. Yhtenä syynä on ulkoasiainneuvos Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous.
Kääriäisen kirjaa on käsitelty pätevästi tässä lehdessä (MT 21.1.). Siihen ei ole lisäämistä. Sen sijaan kirja herättää eri kantilta pohdiskelemaan, mikä on uskomuksiinsa fakkiutuneen virkamiehen suhde reaalimaailmaan.
Vuosikymmeniä Afrikassa viettänyt Kääriäinen on perin pessimistinen harjoitettuun kehityspolitiikkaan ja Suomen toimintaan erityisesti. Kirjan julkistamisinfossa hän esitteli radikaaleja ratkaisumalleja.
Kehitysministeri vaihtuu meillä vähintään neljän vuoden välein. Se häiritsee pahasti ulkoministeriön kehitysvirkamiesten toimintaa. Eduskunnalta otetaan siis valta päättää muusta kuin vuotuisesta automaattisesta könttärahasta.
Rahan käyttöä ovat meillä valvoneet perinteisesti valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki, joilla ei ole vähäisintäkään asiantuntemusta. Valta pois sieltäkin.
Välitavoitteena olisi Euroopan unionin tasolla tapahtuva kehitysapu. Maailmanpankilta valta pois. Lopullinen ratkaisu olisi YK:n taloudellinen turvaneuvosto, jolla olisi laillisesti sitovat päätöksenteko-oikeudet tärkeissä taloudellisissa kysymyksissä. Vain siten saataisiin maailman yksityinen pääoma kuriin ja Saharan eteläpuolinen Afrikka seisomaan omilla jaloillaan.
Kääriäinen on malliesimerkki virkamiehestä, joka puhtaan ideaalin tavoitteensa vuoksi on valmis luopumaan kaikesta demokratiasta, siis ihmisten periaatteellisesta oikeudesta vaikuttaa yhteiskuntaan.
Tulevien hallitusneuvottelijoiden käsissä Kääriäisen kirja kuluu. Kehitysrahoissa on näköjään niin paljon turhaa, väärää ja rikollista, että ne tulevat varmaan olemaan ensisijainen leikkauskohde.
PEKKA ALAROTU
Matti Kääriäinen:
Kehitysavun kirous. 171 sivua. Into.