Suomen valkohäntäpeurakanta on syntynyt vain neljästä Pohjois-Amerikasta tuodusta eläimestä. Peurakantamme on silti perimältään odotettua monimuotoisempi.
Helsingin yliopisto tutki metsästäjien läntiseltä Uudeltamaalta lähettämät peuranäytteet. Yliopiston tutkijat kehittivät matemaattisen mallin, jonka avulla selvitettiin eläinten levinneisyyden ja runsaussuhteiden vaikutusta monimuotoiseen perimään.
Mallin pohjana käytettiin osittain vanhoja metsästyslehtiä, jotka ovat kuvanneet lajin leviämistä Suomessa.
Neljä valkohäntäpeuraa istutettiin vuonna 1934 Laukon kartanon maille Vesilahdelle. Niiden eläinten jälkeläiset ovat lisääntyneet jo lähes 50 000 eläimeen ja levinneet melkein koko Etelä-Suomeen.
”Valkohäntäpeura on Suomen toiseksi tärkein riistalaji, mutta siitä ei tiedetä kovin paljon”, metsästäjä ja tutkimuksen alullepanija Mikael Wikström sanoo.
”Tuloksemme tarkoittaa, että myös pieni määrä emoeläimiä voi saada aikaan ison ja perimältään terveen populaation”, Helsingin yliopiston tutkija Jon Brommer kertoo.
Suomalaisten valkohäntäpeurojen perimävaihtelu on suhteellisen suuri. Tutkijoiden mukaan se on seurausta eläimen suhteellisen pitkästä eliniästä.
Valkohäntäpeura on sukukypsä vuoden ikäisenä. Lajin yksilöt voivat elää lähes 20-vuotiaiksi.
Jopa yhdellä ja ainoalla yksilöllä on paljon mahdollisuuksia levittää kaikkia perimämuotojaan eteenpäin. Se lisää geneettistä monimuotoisuutta.
Pitkän eliniän ansiosta useat eri sukupolvet voivat pariutua keskenään. Se vähentää sukusiitoksen vaaraa.
Tänä syksynä tutkijat keräävät lisätietoa Länsi-Uudenmaan valkohäntäpeuroista. Tietoja tarvitaan muun muassa ulkonäöstä, iästä sekä urospeurojen sarvien koosta.
Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi silloin, jos tietyllä alueelle halutaan palauttaa sieltä kadonneita eläimiä.
Tutkimuksen tulokset julkaisi ensimmäisenä Plos one -lehti.
REIJO VESTERINEN