Olen seurannut jokseenkin aktiivisesti mediassa käynnissä olevaa petokeskustelua. Tapahtumat ovat herättäneet minussa monenlaisia tunteita, mutta ehkäpä eniten minua on kuitenkin ihmetyttänyt viimeaikaisen petokeskustelun suureellisuus.
Ovatko pedot todellakin suurin uhka suomalaisella maaseudulla?
Olen voinut henkilökohtaisesti tutustua ihmisiin, joita peto-ongelma on koskettanut. Ei tunnu reilulta, että esimerkiksi luonnonlaitumella laiduntaneesta lammaskatraasta on syksyn tullen hävinnyt ilveksen suihin lähes viidennes.
Luonnonsuojelun hyväksyttävyyden näkökulmasta pidänkin siksi tärkeänä, että petokorvaukset ovat tasolla, joka korvaa menetyksestä aiheutuneet taloudelliset vahingot.
Tapahtuman aiheuttamaa mielipahaa ja ylimääräistä työtä on luonnollisesti vaikea korvata rahalla.
Pedoilla pelottelu tuntuu kuitenkin saaneen lähes ilmestyskirjamaiset mittasuhteet. Mielestäni petopelkoon on jokaisella täysi oikeus, mutta sitä ei pidä lietsoa.
Uskon myös yleisen susipelon lietsonnan myötävaikuttaneen siihen, että ainakin minun mielikuvani kestävää metsästystä harjoittavista metsästäjistä on saanut kilpeensä ison lommon häikäilemättömän salametsästyksen seurauksena.
Jatkuva petoaiheisten sensaatio-otsikoiden virta on myös ikävästi verhonnut alleen monia maaseudun asukkaiden elämän kannalta paljon merkittävimpiä asioita.
Metropolikeskeinen politiikka, kuntien pakkoliitokset, isoihin keskuksiin pakenevat palvelut ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien heikkeneminen ovat samalla saaneet jäädä verenhimon varjoihin.
Ovatko sudet todellakin suurempi uhka maaseudun ihmiselle kuin vaikkapa suomalaisen metsätalouden rakennemuutos, kaivannaisteollisuuden aiheuttamat ympäristöongelmat ja nuorten opiskelupaikkojen massiivinen siirtäminen pääkaupunkiseudulle?
Eikö petovihan huuruissa ylipäätään haittaa edes se, että maaseutu on jo vuosikymmenet esitetty yhteiskunnassamme syrjäisenä, yhteiskunnan resursseja nielevänä periferiana, jonka tulevaisuus näyttäytyy vanhenevan väestön, taantumuksellisten peräkammarinpoikien ja hysteerisen maaltapaon ongelmakenttänä?
Suden tassunjäljet peittävät paljon alleen.
Mielestäni petovihan lietsonnalla halutaan myös halpahintaisesti virittää kaupungin ja maaseudun välistä vastakkainasettelua. Eikö kansainvälisen talouden haastavissa pyörteissä olisi näin pienen kansan nimenomaan tärkeää löytää ristiriito-jen sijaan yhdessä ratkaisuja ongelmiimme?
Euroopan unionin talousongelmia emme pysty tänään keskenämme ratkaisemaan, mutta voisimmeko aluksi vaikkapa aloittaa aidon, vuorovaikutteisen keskustelun suurpetojemme suojelusta?
Vielä kun meillä jotain suojeltavaa on.
Helena Särkijärvi
FM,
luonto- ja ympäristöalan opettaja
Parainen