Äskettäin suuren lehden toimittaja yritti elää tammikuun ajan pelkällä kotimaisella ruualla. Jos henkilö ei halua syödä lihaa, kalaa eikä perunoita ja jos pakastin on jäänyt syksyllä täyttämättä marjoilla ja sienillä, niin nälkähän siinä tulee.
Nykyinen ruualla leikkiminen ei tämän ikäistä oikein innosta. TV:n ruokaohjelmissa hosutaan nopeudella ja netissä sotketaan erikoisia aineksia.
Suutuksissa on mukava tarttua vanhan terveen ajan perusteoksiin, esimerkiksi Unto Seppäsen Myllytuvan tarinoihin (1945), joissa ruokaa arvostetaan.
Unto Seppänen (1904–1955) oli karjalaislähtöinen kirjailija, jonka monipuolisen tuotannon hauskinta ainesta ovat Kanneljärven ukkojen elämästä kertovat tarinat. Seppäsen tunnetuin teos on Evakko, jonka onnistuneen elokuvaversion näkee toisinaan televisiossa.
Myllytuvan tarinat sisältää nimensä mukaisesti jauhatusvuoroaan odottavien ukkojen tarinoita.
Kun ilokseni sain aikoinaan itsekin Myllykartun vesimyllyn jytinää kuunnella, voin todistaa, ettei myllymatka ollut kiireisen miehen hommaa.
Yhtenä iltana ukot pohtivat lempiruokiaan. Nykykeskustelun sisälmyksiä kammoaville nirppanokille tulisi pissat housuun, jos heidän eteensä kannettaisiin vadillinen hapankaaliin ja vereen keitettyä tappaiskaalia.
Oma suosikkini kirjassa on sarviherkku. Sulatetaan keitettyä luuydinhötelöä ja voita, lorautetaan kermaa, murennetaan kaupungin vehnästä sitimiksi, hämmennetään taikinaan kourallinen kuivattuja mesimarjoja ja valautetaan luikaus kotipolttoviinaa sekä munanruskuainen.
Vielä lisätään sokeria ja seos kaadetaan suureen häränsarveen. Sarvi tulpataan ja työnnetään leivinuuniin pyörimään, kun leivät ja haudikkaat on paistettu.
Kun henki sanoo, että on kypsää, otetaan uunista. Annetaan jäähtyä, vuollaan katajalastusta lusikka ja aletaan pistellä.
Kun sonninsarvi löytyy, vielä tuota kokeilen, vaikka mesimarjapaikkani onkin kadonnut.
PEKKA ALAROTU
Unto Seppänen:
Myllytuvan tarinoita. 496 sivua. Otava.