Me ymmärrämme kyllä metsän tärkeyden rahan ja hyvinvoinnin tuojana, mutta metsän merkitystä luonnon kokonaistalouden kannalta on jo paljon vaikeampi hahmottaa.
Metsät tuottavat happea, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat suojaa ja virkistystä. Maailman mittakaavassa metsät ovat miljoonien lajien monimuotoisuuden perusta. Ihmisen taloudelle yhtä tärkeätä kuin puun tuotto on metsien toiminta sateiden tasaajina.
Jo koulussa olemme oppineet veden kierron: vesi haihtuu merestä, kulkee ilmassa tuulen ajamana manteren päälle, sataa alas ja virtaa joissa takaisin mereen. Se on kuitenkin melkoinen yksinkertaistus, joka unohtaa kasvien merkityksen.
Meille sateet tulevat pääosin Atlantilla syntyvien matalapaineiden tuomina.
Pilvet pudottavat suurimman osan vedestään jo ensimmäisten satojen kilometrien matkalla ja mantereitten sisäosiin vesi kulkeutuu osaksi toisella tavalla.
Siinä olennaisena tekijänä ovat metsät.
Aurinko lämmittää maan pintaa suunnilleen teholla tuhat wattia per neliömetri. Jos kasvin lehti toimisi kuin eloton kappale, se kuumenisi noin 80 asteeseen. Siksi kasvien pitää jäähdyttää lehtiään.
Yhden vesilitran haihduttamiseen kuluu energiaa 2,43 megajoulea (580 kilokaloria). Jotta lehtien lämpötila pysyisi kohtuullisena, kasvit haihduttavat vettä noin kuusi litraa 12-tuntisen päivän kuluessa.
Kuusi litraa neliömetriltä merkitsee, että hehtaarilta haihtuu yhtenä päivänä 60 tonnia ja neliökilometriltä 6 000 tonnia vettä. Vuodessa kasvit haihduttavat 32 000 miljardia tonnia eli 32 000 kuutiokilometriä vettä – puolitoista kertaa Itämeren vesimäärä!
Kasvi ei tarvitse tuollaisia vesimääriä yhteyttämiseen, vaan suurin osa aurinkoisen päivän vedenotosta kuluu siis lehtien jäähdyttämiseen.
Kasveista haihtunut vesi nousee lämpimän ilman mukana ylöspäin vesihöyrynä.
Puista vapautuneet pienhiukkaset ja orgaaniset aineet toimivat sadepisaroiden kasvuytiminä, kun ilma noustessaan jäähtyy. Aamupäivällä haihtunut vesi sataa illalla tai yöllä takaisin maahan.
Manteren ylle syntyy nousevia ilmavirtauksia, jotka käynnistävät merituulen. Se tuo lisää kosteutta metsän ylle ja painaa pilviä sisämaahan päin. Näin sadekuurot vaeltavat kohti manteren sisäosia.
Kaukana sisämaassa satava vesi ei olekaan enää merestä haihtunutta vaan puiden haihduttamaa vettä. Brasilian tai Kongon takamaille saapunut sadevesi on ehtinyt sataa ja haihtua kymmenkunta kertaa matkallaan Atlantilta jokilatvoille.
Jos metsät ulottuvat rannikolle asti, tämä metsän, pilvien ja tuulen systeemi luo pumpun, joka kuljettaa vettä kauas sisämaahan. Jos rannikon metsät on hävitetty, pumppu ei toimi. Pohjois-Afrikan tai Australian sisämaiden muuttuminen savannimaisista metsistä aavikoiksi voi aivan hyvin johtua siitä, että ihminen hävitti rannikoiden metsät.
Teorian kehittäjät, venäläiset A. M. Makarieva ja V. G. Gorshkov, varoittavat, että samoin voi käydä – tai on jo käymässä – Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja keskisessä Afrikassa, missä rannikkometsät häviävät yhä kiihtyvällä nopeudella. Ilmasto muuttuu kuivemmaksi ja sisämaat voivat suorastaan aavikoitua. Rannikkometsien suojelussa ei ole kyse pelkästään lajien suojelusta, vaan myös ihmisen omien elinehtojen turvaamisesta.
Eipä sitä heti tule ajatelleeksi, että kesäiset iltapäiväkuurot ovat seurausta kasvien tarpeesta jäähdyttää lehtiään!