Varsovan ilmastokokous keskusteli paljon, mutta tulokset jäivät odotetun vähäisiksi. Ilmastopolitiikka on asia, jossa riskit kyllä tiedostetaan, mutta jossa on silti vaikeaa sopia toimenpiteistä.
Suomi on ollut ilmastopolitiikan edelläkävijä. Meillä perustellaan monia kansallisia toimenpiteitä ilmastosyillä, olipa ratkaisuilla sitten oikeasti merkitystä ilmaston lämpenemiselle tai ei.
Suomi on kuitenkin maa, joka on jo tehnyt paljon päästöjen vähentämiseksi. Suomen vaikuttavin ase on metsä, joka kasvaa joka vuosi enemmän kuin mitä sitä käytetään. Puupääoma sitoo hiiltä kasvavaan tahtiin.
Ilmastopolitiikassa sattuma korjaa satoa. Suomi joutui edellisessä ilmastokokouksessa myöntymään siihen, että päästöjä lasketaan pinta-alojen, ei todellisten päästömäärien mukaan. Sen mukaan Suomen metsätkin olisivat päästölähde, eivätkä hiilinielu, mitä ne todellisuudessa ovat.
Varsovan kokouksen saavutuksiin voinee kirjata sen, että uudessa sopimuksessa oltaisiin enemmän jalat maassa. Ratkaisevaa ovat tonnit eivätkä hehtaarit. Silti mitään ei ole vielä sovittu.
Kehitysmaat ovat jatkuvasti olleet sitä mieltä, että teollisuusmaiden on kannettava päävastuu ilmastopolitiikasta. Tämä näkyi myös Varsovassa. Toisaalta myöskään teollisuusmailla ei ole mitään yhtenäistä näkemystä ilmastopolitiikan aseista.
Varsovassakin kuultiin Japanin ja Australian ilmoitukset muuttaa aiempia sitoumuksiaan. EU:n ja Yhdysvaltain politiikka on tähänkin asti ollut toisistaan poikkeavaa.
Myönteistä oli päätös yrittää pysäyttää trooppinen metsäkato. Se jäi yhdeksi harvoista edistysaskelista.