Uskoni supikoiran lihan syömäkelpoisuuteen virisi, kun tuuhean turkin ja nahan alta alkoi paljastua punaista, lihan näköistä lihaa.
Eläimestä irtosi meheviä kimpaleita. Tuostahan tulee koipipala kuin kanankoipi!
Supi hautui neljä tuntia rautapadassa punaviinin, veden, sipulin, suolan ja kyntelin kera. Odottaessa laitettiin sana kiertämään: Tervetuloa erikoiselle illalliselle.
Varovainen maistelu alkoi illan jo hämärtyessä. Joku otti tuhdin palan, joku haarukallisen. Jotkut tyytyivät oleskelemaan pöytäseurana.
Supikoira maistuu korostetun voimakkaasti riistalle. Paremman puutteessa voisin syödä sitä toiste, mutta kokeilisin eri reseptillä. Ehkäpä voimakasmakuinen liha toimisi pienempänä annoksena muun ruuan seassa sen sijaan, että sitä on suu täynnä.
En ole tosin varma, auttaisiko reseptin vaihdos. Ruokatabun rikkominen on helpommin aiottu kuin tehty. Maku voi olla outo vain siksi, että on niin outoa syödä supikoiraa. Trikiinin pelko kummittelee takaraivossa, vaikka tuntikausien kiehutuksen pitäisi taata turvallisuus.
Supikoiran outous on suhteellista. Eri nettilähteiden mukaan vieraslajin kotiseudulla Itä-Aasiassa sitä syödään tai ainakin on syöty. Japanilaiseen ruokakulttuuriin kuuluu supikoirakeitto, tanuki-jiru. Useimpien lähteiden mukaan supia ei tosin juuri nykyisin käytetä, vaikka annoksen nimi on säilynyt.
Supi saa pisteet miellyttävästä koostumuksesta. Jänteet ja rustot loistavat poissaolollaan.
Lautaset syötiin tyhjiksi, mutta harva santsasi. Padan pohjilta tarjottiin kimpaletta koiralle. Ei kelvannut.
HENRIK SCHÄFER