Toivottavasti opettajat ja lasten vanhemmat tutustuvat tuoreeseen Mikko Piispan ja Mikko Salavuon tutkimukseen suomalaisten huippu-urheilijoiden elämänkulusta ja urheilu-
urasta. Siinä nousevat esiin myös lapsiurheilun ongelmat.
Väitteet ja hokemat saavat kyytiä. Esimerkiksi sellaiset, että urheilun huiput pitää seuloa lapsena ja että huippujen esikuvat toimivat myönteisinä vaikuttimina.
Vuosikymmeniä liikuntatunteja vetäneet opettajat ovat kyllä huomanneet huippu-urheilun työryhmien intoilut vääriksi, jopa haitallisiksi.
Olin pilli suussa koulun kentällä jatkuvasti, minulla on kolmen palloilulajin erotuomarikortit, yhdessä mestaruussarjan. Olin olympiakomitean valmennuspäällikön Kalevi Tuomisen ohjauksessa opiskeluaikana, suoritin jalkapallon
seuravalmennuksen alkeiskurssin kupsilaisen gurun vetämänä. Silti liikunta oli vain yksi aine luokanopettajan urallani.
Omien havaintojeni mukaan lajivalmennuksessa koulun ulkopuolella olevat oppilaani olivat kaikkein hankalimpia liikuntatunneilla. Joku ei halunnut pelata, jos ei saanut valita joukkuettaan, joku taas ei osallistunut taitojensa mukaan, jos oli heikompien puolella.
Poika ei halunnut tuoda kilpasuksiaan noin huonoille laduille.
Jonkun isä moitti, että pojalle mitattiin väärä aika, kun valmennettava ei voittanutkaan. Joku lopetti pelaamisen, kun urheilujuoma puuttui.
Esimerkkejä olisi varmasti lisää – ja karmeitakin, jos koulun arkiliikuntaa sydämensä pohjasta tekeviltä olisi kysytty.
Tutkijat kartoittivat sadan suomalaisen huippu-urheilijan kertomukset kokemuksistaan ja toivat julki kansainvälisiä tutkimuksia urheiluun liittyvistä hokemista.
Toivoisi, että tutkimuksen tiedot asettaisivat kyseenalaisiksi erilaisten huippukykyjen etsijätiimit, sillä ihminen on leikkivä lapsi 15–16 vuoden ikään saakka. Huomautus on tärkeä juuri nyt, kun hallitus esittää, että koulussa pitäisi olla tunti liikuntaa päivässä.
Näin omassa luokassani erään lajivalmennuksen kääntöpuolen. Kun lapsi herätetään koulupäivänä aamuviideltä matkaan harjoittelupaikalle ja saatetaan hakea koulun jälkeen heti luokasta illan valmennukseen, miten käy koulun? Jaksaako lapsi tätä rääkkiä? Entä sitten, kun laji-innostus lakkaakin yllättäen? Kuka ottaa vastuun tästä seikkailusta, kun lajihuipulle ei riittänytkään tahtoa – jäi vain masennus, kun koulukin oli retuperällä ja tulevaisuuden elämänhallinta hukassa.
Jos lopulta tunti liikuntaa päivässä toteutuisi, se voisi mullistaa uusilla tavoillaan lapsen liikunnan, sen muodot voisivat olla hyvinkin leikinomaisia ja kaikki oppilaat
mukaansa ottavia. Pitäisikö jo nyt varoittaa, että laji-intoilun valmentajat pidettäisiin koulun ulkopuolella? Päinvastoin; muiden aineiden opettajat ja liikunnasta kiinnostuneet voisivat yhdistää taitonsa. Läsnä olisi silloin lapsen kokonaispersoonan psykologisia ymmärtäjiä. Erikoisesti toivoisin, että taiteen ja liikunnan opettajat löytäisivät toisensa.
Piispa ja Salavuo ilmaisevat, että lapset varmasti kisailevat keskenään, mutta urheilua ei pidä organisoida liikaa.
Poikavuosiltani muistan poikaparin, ikuisia kilpailijoita, samanikäisiä. Mikko harjoitteli seiväshyppyä lehmihaassaan, Terho omalla ahollaan. Mikko johti kisaa, ei ollut urheilujuomia, ei valmentajia kannustamassa. Terho lämmitti saunan, nosti aholla riman hiukan korkeammalle Mikon ennätyksestä.
Kun Terho oli ottanut löylytuiskeet, hän juoksi ilkosillaan aholle, otti seipään, ylitti ja ohitti Mikon ennätyksen. Yleisöäkin oli, Suomen ensimmäisen lomakylän linjuri sattui kulkemaan juuri ohi.
Lapsi löytää urheilunsa ja leikkinsä itse.