Millaisiahan vastauksia tulisi, jos muutamalle tuhannelle aikuiselle esitettäisiin kysymys kouluaikaisista muistoistaan: ”En koskaan hyväksynyt sitä todistukseni numeroa.”
Varmaan perusteluissa tulisi esille ainakin opettajien persoonat, numerolla rankaisu jos oppilaan ja opettajan tunnetilat eivät kohdanneet, oma tilanne kasvamisessa – ja koulun vanha, ikävä perinne osoittaa heikommin menestyneille heidän paikkansa elämässä.
Saattaisimme saada värikkäitä kertomuksia, miten koulunumero on vaikuttanut vastaajan elämänmenoon koulun jälkeen. Ehkä siteerattaisiin useinkin tämä opettajan lause: ”Sinusta ei ikinä tule mitään tähän yhteiskuntaan.”
Olemmehan voineet lukea elämäkerroista ja muisteluista, että numeroiden lannistamat ovat edenneet pitkälle yhteiskunnassa.
Kun tunnen kirjakulttuuria, sielläkin vilahtelee tunnetuilla tekijöillä äidinkielen välttävä koulunumero. Erityisesti mieskirjailijoilla. Tyttöoppilaathan saavat sen kympin pitämällä suunsa supussa ja esteettisillä haaverunoillaan. Ei ihme, että jotkut pitävät äidinkielenopettajaa (sitä perinteistä) poliisikomentajan ja tuomiokapitulin risteytyksenä.
Voisin antaa muutaman esimerkin tuntemistani numerokaaoksista.
Ote yksi: Lukiolaispoika ajaa pyöräilyn ikäluokkansa kärkiaikoja maassa, mutta kun ei tuo luistimia liikuntatunnille, opettaja räpsäyttää numeroksi viitosen. Opettajan ja oppilaan luonteet eivät kohtaa.
Ote kaksi: Opetin isän työn vuoksi maailmalla mukana olleelle kuudennen pojalle uskontoa. Poika ei saanut mitään tehtäviä aikaiseksi, mutta elämyksiä ja kielitaitoa sitä vastoin maailman eri kolkista oli. Jos numerolla olisin nelosen antanut, eteneminen koulussa ei olisi jatkunut. Entä vitonen; jaa-a, se olisi iäksi jäänyt ala-asteen UE-numeroksi. Olisin halunnut antaa seuraavan arvion: Osallistunut uskonnon opetukseen. En saanut sitä tehdä.
Ote kolme: Poika ei saa juuri aikaiseksi (ei ehdi) kuvaamataidon tunnilla. Olisiko pitänyt räpsäyttää välttävä? Nyt hän on seurattava kuvataiteilija ja nouseva taidemaalari.
Ote neljä: Yläkoulun poika on innostunut kotitaloudesta. Hän sai heti kouluun kuuluvan harjoittelupaikan läheisestä ravintolasta. Koulun kotitalousnumero, seiska, ei kerro ysiluokkalaisen innostuksesta.
Vastaavia esimerkkejä sekä kerrottuina että oman 37-vuotisen opeuran varrelta olisi monia. Olkoon tässä juuri kuulemani positiivinen tapaus: Ysiluokan oppilailta kysyttiin omaa arviota koulunkäynnistään. Poika sanoi että kahdeksan. Opettaja sanoi että yhdeksän.
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila esitti, että peruskoulussa luovuttaisiin taide- ja taitoaineiden (musiikki, kuvataiteet, käsityö, liikunta, kotitalous) numeroarvioinnista. Hän puuttui kentältä käsin arkaan koulun hallintokohtaan, sillä nämä tulevat aina hallinnon kautta. Mutta esitys on hyvä, saamme oivan keskustelun.
Kansanedustaja ja huippu-urheilija Sari Multala tuo heti kuvaan mukaan sen tutun vanhan: Hyvä numero kannustaa huippuja, huono numero panee huonot kilvoittelemaan. Simsalabim!
Koulu ei ole mikään tuotesuunnittelulaitos eikä anna aikuisuuteen valmennusta. Se on leikkiä, jossa lapsi oppii elämysten kautta. Siksi rohkaisu ja rakentava palaute (keskustelu, sanat) ovat paikallaan ja parhaita tapoja vinkeiksi elämäntaipaleelle. Numero ja sanat voivat elää yhdessä.