SODANKYLÄ (MT)
Vuonna 2011 voimaanastunut kaivoslaki uhkaa ammattimaista kullankaivuuta.
Kullankaivajien vuosittain löytämä kultamäärä, muutama kymmenen kiloa, ei itsessään ole suuri menetys, mutta samalla kuolee koko kullankaivukulttuuri.
Kullankaivu on aloitettu Lapissa 1870-luvulla ja se on siis yhtä vanha kuin nykyinen tokkapaimennukseen perustuva poronhoitokulttuuri.
Kullankaivu tuo Lappiin lisäksi taloudellista hyötyä matkailun ja kaivajien käyttämien palvelujen kautta.
Nämä asiat yhdessä isojen kaivosten ilmaisuuden kanssa lienevät niin painavia, että nykyinen kaivoslaki tullaan avaamaan ja sorvaamaan uudestaan, toivotaan Tankavaaran kultakylässä.
”Päätöksiin pitäisi saada suhteellisuudentajua. Lisäksi tarvittaisiin enemmän keskustelua ja sitä, että päättäjät tulisivat itse toteamaan paikan päälle miten asiat ovat”, summaa Pertti Sukuvaara, Tankavaaran kultakylän ”isäntärenki”.
Lemmenjoella koneellinen kullankaivu loppuu vuoteen 2020 mennessä.
Tämä siitäkin huolimatta, että kaivajien oikeudet luvattiin säilyttää kansallispuiston laajetessa kultamaiden päälle.
Lakkautusuhan alla olevista kaivospiireistä osa on yli 150 kilometrin päässä Lemmenjoesta, mutta silti lakkautusta perustellaan etupäässä Lemmenjoen väitettyjen ympäristöhaittojen nojalla, toteaa Lapin kullankaivajain liitto lausunnossaan perustuslakivaliokunnalle.
Kaivospiirit ovat mahdollistaneet myös jatkuvamman kullankaivun, sillä ne ovat voimassa niin kauan kuin kaivospiiri maksaa maksut maanomistajalle.
Tämän nojalla on uskallettu rakentaa asumuksia erämaahan ja investoida koneisiin, jotka mahdollistavat ammattimaisen kullankaivun.
Nyt kaivoslaki muuttaa kaivospiirit ja myös valtaukset kullanhuuhdontaluviksi.
Kullanhuuhdontalupa on voimassa enintään neljä vuotta. Voimassaololle voi hakea pidennystä enintään kolme vuotta kerralla.
Myös ympäristölupa on määräaikainen. Pahimmassa tapauksessa kullanhuuhdontaluvan astuessa voimaan ympäristölupa on ehtinyt jo vanhentua.
Lisäksi lupamaksut ja hehtaarikorvaukset ovat nousseet jopa yli kaksinkertaisiksi.
Ennen hakemusta täytyy kuulla maanomistajaa, kuntaa, elykeskusta ja tarpeen mukaan paliskuntaa, saamelaiskäräjiä ja kolttien kyläkokousta.
Myös yksittäiset ihmiset voivat valittaa päätöksistä.
”Pääsääntöisesti valitukset eivät kaada lupia, mutta pitkittävät luvan saantia”, kertoo ”kultamaiden elinkautinen” Seppo Mauno.
Sukuvaaran mukaan yhden kullankaivajan työ estettiin sillä, että kaivualueelta ei voisi enää poimia kenkäheiniä.
”Kullankaivajat ovat pääosin mieleltään vihreitä”, vakuuttaa saksalainen geologi ja kultakylän opas, Kasper von Wuthenau.
”Irtokullankaivu on lisäksi mekaanista. Suurten kansainvälisten kaivosyhtiöiden käyttämiä kemikaaleja ja myrkkyjä, kuten syanidia, eivät kullankaivajat tarvitse.”
Lisäksi kullankaivajia sitoo maisemointivelvollisuus.
”Kymmenen vuoden päästä normaali ihminen ei huomaa, että alueella on kaivettu. Kahdenkymmenen vuoden päästä edes ammattilainen ei huomaa sitä koskematta maahan”, Sukuvaara kertoo.
Esimerkiksi mönkijän jäljet näkyvät maisemassa vielä 50 vuoden päästä, hän vertaa.
”Kyllä täällä pohjoisessa kaikille meille tilaa olisi ja vielä monelle muullekin. Yhteistyö eri tahojen väliltä vain puuttuu”, Mauno harmittelee.
LAURA KYLMÄMAA