Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi äskettäin tutkimuksen, jonka pääviesti oli, että kaupungeissa elää työkykyisimmät, maaseudulla onnellisimmat ihmiset.
Koettua työkykyä maaseudulla laskivat muun muassa epäterveellisemmät elintavat ja vähäisempi liikunta. Läskiäkin löytyi maalta enemmän ja kasviksia karsastettiin.
Tästä huolimatta onnelliseksi itsensä kokevien määrä oli maalla selvästi korkeampi kuin kaupungissa. Kärjistettynä voitaisiin todeta, että treenattu kroppa, HK:n sinisen karttaminen ja porkkanan popsiminen eivät tee onnelliseksi.
Miksi maaseudulla asuvat sitten ovat onnellisempia?
Maalta kaupunkiin muuttaneena ensimmäiseksi tulee mieleen ainakin se, että maalla elämä ei ole välttämättä niin suorituspainotteista kuin kaupungissa. Olisiko jopa niin, että maalla ihmisyys ei rakennu yhtä vahvasti statuksesta tai toinen toistaan paremmista suorituksista kuin hektisemmässä kaupunkiympäristössä?
Edelleen, maalla mielenterveysongelmia näyttäisi olevan vähemmän kuin suuremmissa kaupungeissa. Esimerkiksi maatalousyrittäjillä on mielenterveysdiagnooseja selvästi vähemmän kuin muilla ammattiryhmillä.
Työ kohdistuu enemmän selkään kuin päähän. Nivelet kuluvat, mutta itsenäinen työ antaa eri lailla vapauksia kuin palkkatyössä, jossa pottumainen pomo voi kiristää vannetta päässä.
Uskon kuitenkin, että tärkein syy onnellisuuteen maaseudulla on toisesta ihmisestä välittäminen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi vastikään myös toisen tutkimuksen, jossa todettiin, että yksi tärkeimmistä hyvinvoinnin osatekijöistä oli yhteisöllisyys; se, että tuntee kuuluvansa johonkin. Raha ei viime kädessä merkinnyt läheskään niin paljon kuin se, että ihminen tunsi, että hänestä välitetään.
Vaikka maaseudullakin sanotaan yhteisöllisyyden jo rapistuneen, niin väittäisin kuitenkin, että maalla yhteisöllisyyttä on enemmän kuin kaupungeissa.
Otan yhteisöllisyydestä tähän yhden kärjistetyn esimerkin, jota itse aloin pohtia eräänä päivänä. Maalla ”kylähullukin” on osa yhteisöä – hyvässä ja pahassa. Hänet tunnetaan, hänellä on nimi. Maalla ”kylähulluilla” on arvo ja he ovat niitä kylän eläviä legendoja.
Entäs sitten kaupungissa? Kuka on kuullut kaupunkihulluista? Tuskin kukaan. He ovat niitä pelottavia mentaalitapauksia, jotka kierretään kaukaa – he ovat ilmaa, nimettömiä, eivätkä täten edes olemassa.
Yhteisöllisyyden merkityksen taitaa hoksata vasta sitten, kun muuttaa itse kaupunkiin. Asuu rappukäytävässä, jossa pahimmassa tapauksessa naapurit eivät edes tervehdi toisiaan.
Yksinäisyys on tappavampaa kuin ylipaino, kampanjoi Helsinki-Missio parhaillaan. Näin se taitaa olla. Eli ystävät hyvät, vaalikaa yhteisöllisyyttä ja välittäkää.
Olkaa itselle, mutta olkaa ennen kaikkea toiselle. Se kannattaa, sillä onnellisuus edistää viime kädessä myös työkykyä.