MINUN AUTONI
Perheemme ensimmäinen auto oli Moskvitš vuodelta 1954. Tämä saksalaisesta Ooppelista kopioitu auto oli neliovinen ja nokalla hyrisi 24 hevosvoimaa.
Olin silloin 16-vuotias ja kovasti teki mieli kokeilla tuota uutuuttaan kiiltävää menopeliä. Se tapahtui, kun isä oli saunassa.
Sain Mossen käyntiin ja sitten vain ykkönen päälle ja kytkin ylös. Kaasu vain oli vähän liian suurella ja lähtö sen mukainen.
Onnistuin kuitenkin pysäyttämään auton – tosin vasta metrin päässä lipputangosta. Saunan ikkunasta näkyivät aika vihaiset kasvot.
Mosse oli kylän ensimmäinen henkilöauto ja naapureitakin jouduttiin vähän kyytimään kirkonkylään ja kyläreissuille. Opin ajamaan kyläteillä ja myöhemmin uskaltauduin maanteillekin.
Ajoin toista vuotta ilman ajokorttia. Siihen aikaan ei poliiseja paljon näkynyt.
Erään kerran poliisiauto tuli kuitenkin vastaan Peltolansuoralla. Onnekseni auto kääntyi noin sata metriä ennen kohtaamista sivutielle.
Ajaminen oli mukavaa; varsinkin kun vierelle ilmestyi ruskeasilmäinen tyttö. Hänen kanssaan olenkin saanut ajella elämän ylä- ja alamäet viisikymmentä vuotta.
Vauhtia ei kolmivaihteinen auto suostunut ottamaan yli 80, kuin alamäessä. Taipaleelle se jätti hyvin harvoin.
Aikanaan Mosse vaihdettiin Škodaan. Tätä autoa sanottiin Ponttooni Škodaksi sen korin muodon vuoksi.
Auto oli kyllä koriltaan iso ja vaihteitakin peräti neljä eteen. Sellainen oli meidän kylässä taksinakin.
Kerrotaan, että jollain nuorison reissulla oli auton sisällä ollut kolmetoista matkustajaa. Škoda oli epävarmempi auto kuin Mosse.
Pieniä vikoja ilmeni. Paljon silläkin silti ajettiin, kun vain jaksoi välillä remonttia tehdä.
Monen merkkistä autoa olen minäkin elämäni aikana ajanut, mutta Pikku Mosse säilyy muistoissani päällimmäisenä. Ehkä se on sitä nostalgiaa!
KAUKO HUHTA
KIHNIÖ