Toistaiseksi kansainvälisessä vertailussa Suomi on aina ollut vähiten korruptoituneiden maiden joukossa. Ja varmasti se päteekin suoraan lahjontaan. Meillä ei ole sellaista kulttuuria vielä, että virkamiehelle pitää maksaa päästäkseen lääkäriin, välttyäkseen poliisin sakoilta, tai maksaa palveluista yleensäkään, mutta ilmapiiri on muuttumassa.
Suomessa on jo korruptiota, mutta paljolti sen kohdalla voi laskea vielä tarkoittavan hyvä veli -järjestelmää, jossa pelimerkkeinä toimivat rahan sijasta suhteet. Pientä maata pyörittävät pienet piirit, oli kyse sitten taloudesta tai poliittisesta vallasta.
Lahjat ovat julkisia, lahjukset annetaan salaa. Rahalliseen arvoon perustuvia rajoja lahjan ja lahjuksen välillä ei ole, vaan kohtuullisuus arvioidaan kunkin kulttuurin tai perinteen mukaisesti.
Nimitystenkin arvostelu on osa systeemiä.
Kun puolueet ovat oppositiossa, ne haluavat eroon poliittisista virkanimityksistä, mutteivät enää hallituksessa.
Joidenkin arvioiden mukaan yli puolet kuntien ja valtion virkanimityksistä tehdään yhä puoluepoliittisin perustein. Näin siitä huolimatta, että 95 prosenttia suomalaisista ei kuulu poliittisiin puolueisiin.
Pätevimmät hakijat eivät edes hae virkoja, joihin tiedetään vaadittavan tiettyä puoluekirjaa. Poliittiset virkanimitykset paisuttavat hallintoa, kun johtavilla puolueilla on omat edustajansa.
Perustuslain mukaan kaikilla on oltava tasa-arvoinen mahdollisuus virkaan. Valinnat olisi tehtävä puhtaasti pätevyysperustein, joihin ei lueta tietyn puolueen jäsenyyttä.
Kysymyksessä on mitä ilmeisin korruptio, jota ei turhaan pidetä demokratian pahimpana uhkana. Melkoisella varmuudella voimme odottaa vielä paljon pahempaa.
Mutta mitä on korruptio, jota sanaa Suomen rikoslaki ei tunne.
Korruptiolla tarkoitetaan vallan väärinkäyttöä häikäilemättömästi, joka lonkeroituu kaikkialle, eniten kuitenkin hallinnossa ja talouselämässä.
Taisto Levo
Alastaro