Junalla Helsinkiin tuleva on päärautatieaseman ratapihalle saavuttaessa yleensä pystyssä, pomppa päällä ja kassi tai salkku kädessä, katsellen ulos vaunun ikkunoista. Jalat ovat reipastumassa ja päähän syntyy kaavio, mihin kävelyreitti johtaa asemalaiturilta.
Siinä seistessä kannattaa katsoa Eduskuntatalon, Musiikkitalon ja Sanomatalon suuntaan, niitä ratapihan kupeeseen ilmestyneitä betonilaatikoita. Ne laatikot ovat kaiketi tarkoitukseltaan toimistotaloja, arvatakseni pääkonttoreita.
Seuraavan sanon sillä oikeutuksella, jolla jokainen suomalainen kommentoi maansa pääkaupunkia.
Helsingin ja koko Suomen arvokkaimmille paikoille on vähin äänin ja kuin vaivihkaa rakentumassa kolme rakennusta, joiden ulkoinen muoto ei vastaa paikkaa, johon ne rakennetaan.
Miten tällainen barbaarisuus on mahdollista? Mitkä elimet Helsingin kaupungin hallinnossa ovat nukkuneet? Miten johtavat kotimaiset suuryritykset eivät oivalla, että niiden pääkonttori on samalla näiden yhtiöiden tärkein mainos?
Asiaa ei auta, että kahden talon katot on rakennettu yhteen. Jännä idea, ikään kuin arkkitehdin yritys kikkailla anteeksipyyntöä. Arkkitehtonista kunnianhimoa ei näistä rakennuksista aisti. Tervetuloa DDR ja 1960-luvun retrorakentaminen.
Joku arveli, että lattanat laatikot ovat sellaisia kuin ovat, ettei Eduskunnan portailta aukeava kansanvallan avoin näkymä tukehtuisi elinkeinoelämän mahtirakennuksiin. En usko sitä.
Siihen samoille kohden, palaneen Makasiinin paikkeille ja Musiikkitalosta radan suuntaan nosturifirmanyrittäjä Pekka Niska haki lupaa rakentaa tanssipaikkaa. Asia etenikin hallinnossa, kunnes mies sairastui ja vastavoimat kaatoivat hankkeen. Mutta kuinka paljon enemmän Niskan hanke olisi vuosikymmenten mittaan tuonut onnea hyvän harrastuksen ja parinmuodostuksen kautta koko pääradan varteen?
Radan toiselle puolen, Kasvitieteellisen museon puiston hiekkakentälle suunnitteli pesäpalloväki parikymmentä vuotta sitten pesäpallokenttää katsomoineen. Olisi ollut loistava sijainti urheilupyhätölle. Mutta kuinka kävi? Kaikki mahdolliset luonnontieteelliset yhdistykset protestoivat, eikä kaupungin kantti riittänyt myönteiseen päätökseen.
Aivan siinä vieressä on useampia onnistumisia. On Musiikkitalo, joka on arkkitehtoniselta kunnianhimoltaan juuri sitä, mitä alue vaatii. On pyörä- ja jalankulkuväylä Baana, joka tuo reippailevaa ihmisvirtaa kohti kaupungin keskustaa.
On myös tuo mainio patsas laulavasta hauesta. Siitä tulee klassikko. Se on teoksena taidokkaasti toteutettu. Eikä patsaan tehoa vähennä, jos on joskus oivalluksella käsittänyt mitä Hellaakoski tarkoittaa runollaan hauesta, joka nousee puuhun laulamaan. Siinä on kyse rakkaudesta itse teossa. Siinä kohtaa: hyvä Helsinki!