Suomen ja Hitlerin Saksan yhteistyöstä on nykyihmisellä aika hämärä kuva. Myönnetään, että sodassa Neuvostoliittoa vastaan oltiin liitossa. Toisaalta Suomi pyrki ja syksyllä 1944 pääsi siitä sodasta omin voimin irti. Tiedetään, että varsinaisia kansallissosialisteja oli vähän, mutta saksalaismielisiä oli enemmän. Mikä oli aatteen ja mikä vanhan kulttuurikumppanuuden osuus?
Tohtori Markku Joki-Sipilän metodina on koluta muiden tutkijoiden käyttämien lähteiden jätekasoja tiheämmällä kammalla. Oivaltavalle syntyy paljon uusia löytöjä, jotka eivät ehkä ole sopineet edellisen tutkijan päässään hahmotteleman tarinan juoneen.
Tulisten natsisuhteiden paino näyttää olleen kulttuurin puolella. Kirjailija Maila Talvio ja säveltäjä Yrjö Kilpinen tuntuvat nykyihmisen silmissä naurettavilta. Verrattakoon vain vastaaviin 1970-luvun taistolaisajan kulttuurinaamoihin.
Kovan luokan suomalaispoliitikot eivät rakkaita suhteita harrastaneet, tai ovat jälkensä peittäneet. Nuori urheilupoliitikko Urho Kekkonen hakeutui innokkaasti yhteistyöhön. Onnekseen hän käytti väärää reittiä ja tuli torjutuksi. Myöhemmin hän on eräässä haastattelussa tunnustanut, ettei ymmärtänyt siihen aikaan ulkopolitiikasta mitään.
Natsien lähiystäville jäi jonkinlainen leima. Pelkästään se ei kantajansa urakehitystä sodan jälkeen pitkään hidastanut ehkä muutamia sotilaita ja Valpon miehiä lukuun ottamatta. Mutta esimerkiksi Herman Gummerus, Johannes Öhquist ja Yrjö von Grönhagen ovat syvällä historian kellareissa.
PEKKA ALAROTU
Markku Joki-Sipilä ja Janne Könönen:
Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. 602 sivua. Otava.