Maamme niityt, ahot ja kedot syntyivät satojen vuosien kuluessa karjan laidunnuksen myötä. Viimeisten vuosikymmenien kuluessa niiden määrä on laskenut, koska Euroopan unioniin liittymisen myötä maataloutta on keskitetty.
Tuottavimmat alueet on otettu tehoviljelyn piiriin, kun taas heikkotuottoiset on jätetty pensastumaan. Niittyjä on myös metsitetty tai niille on rakennettu.
Kun luonnonniityt kasvavat umpeen, tilaa ja valoa vaativat perhoset häviävät. Kerran metsitettyä peltoa tuskin enää raivataan niityksi, jolloin perhoset eivät pääse edes yrittämään paluuta.
Toisaalta pienetkin luonnontilaiset alueet turvaavat monen perhoslajin säilymisen. Etenkin maanteitä ja peltoja rajaavista ojanpientareista on tullut oivia reservaatteja kedon perhosille. Vaikka ne ovat vain muutamien metrien levyisiä, pituutta voi olla useita kilometrejä ja tukialue on riittävä.
Toisin kuin voisi luulla, perhosharrastajista on perhosille enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä ilman päivitettyä tietoa perhosten runsaudesta ja elinpaikoista niitä ei kukaan osaa suojellakaan. Yksittäisten perhosten pyydystäminen ei uhkaa lajien kantaa, toisin kuin ihmisen toiminnasta johtuva ympäristönmuutos.
TUOMO KOMULAINEN
Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991 lähtien.
Lähteet: Seppo Parkkinen ym.: Luonto: Perhoset,
Olli Marttila ym.: Päiväperhosopas