Hallitus ja hallituspuolueet ajavat kuntia yhteen lähes pakonomaisesti. Se on järkyttävää, sillä mitkään tilastot tai tutkimukset eivät puolla suurkuntia.
Olkoon esimerkkinä vaikkapa Tanska. Siellä tehtiin kuntaremontti vuonna 2007. Sitä ennen kuntia oli 275 ja nyt 98. Lopputulema on, että kustannukset eivät ole vähentyneet. Sen sijaan demokratia on vähentynyt. Päättäjät ja virkamiehet eivät ole siinä lähellä ”hihasta nykäistävissä”. Vallankäyttäjät ovat etääntyneet päätettävistä asioista ja päätöksen kohteena olevista ihmisistä.
Televisiossa tentattiin vihreiden puheejohtajaa Ville Niinistöä. Toimittajan suosiollisella avustuksella Niinistö pääsi kehumaan, kuinka ihkuihanaa olisi lähidemokratia. Tuollainen höpöpuhe nauratti aluksi, mutta myöhemmin raivostutti.
Tarkoitan Niinistön kaksinaamaisuutta, koska vihreät kannattavat hallitusrintamassa suurkuntia myös Suomeen. Jos sitten suurkunnassa jollekin entisen kunnan alueelle annetaan jotain puuhastelurahaa, se ei korvaa itsenäistä lähikuntaa.
On selvää, että hallituksen ajama suurkuntahanke ei mene maaliin saakka. Jossakin päin kuntaliitoksia tehdään, jossakin ei. Lopputulemana on nykyistä tilannetta vaikeammin hallittava kokonaisuus. Mennään ojasta allikkoon.
Monia ärsyttää hallitusrintaman kaksien raiteiden politiikka. Maakunnissa kunnanvaltuustoehdokkaat saavat vapaasti puhua oman kuntansa itsenäisyyden puolesta ja hämätä näin äänestäjiä. Niillä puheilla ei ole mitään merkitystä, jos hallituspuolueiden ylimmät päättäjät ajavat suurkuntia.
Ainoa torjuntakeino on saada äänestäjiltä vahva puoltolause keskittämistä ja palvelujen alasajoa vastaan. Tarvitaan jälleen kunnon jytky.
Reijo Tossavainen
kansanedustaja (ps.)