Viime viikolla minulla oli ilo ja kunnia tavata henkilö, joka on seurannut maailmanmenoa lähes yhtä kauan kuin itsenäinen Suomi on ollut olemassa. ”Tytöt” eli allekirjoittanut toimittaja ja valokuvaaja lähtivät tapaamisesta hyvin vaikuttuneina.
Emme panneet tytöttelyä pahaksemme. Yli 90-vuotiaan herrasmiehen näkökulmasta lähes me kaikki muut olemme tyttöjä tai poikia. Myöhemmin syntyneitä yhtä kaikki.
Kovin on muuttunut Suomi pian satavuotisen taipaleensa varrella. Sisällissodan jälkimainingeissa 1920-luvulla lapset kuulemma nimittelivät toisiaan pikaistuksissaan punikeiksi tai lahtareiksi. Kai ne olivat pahimpia solvauksia, mitä tuon ajan keskenkasvuiset, tai muutkaan, tunsivat.
Työnteko oli ennen sotia syntyneiden lasten elämässä tärkeimmällä sijalla. Pojat kulkivat metsätöissä heti, kun pystyivät jotakin hyödyllistä savotalla tekemään. Tytöt hoitivat kotia, eläimiä ja pienempiä sisaruksiaan. Aikuisilla oli kädet täynnä työtä, eikä laiskottelevaa jälkikasvua olisi hyvällä katsottu.
Oli toki sellaisia etuoikeutettuja lapsia, jotka kävivät päätoimisesti koulua kuten kaikki suomalaislapset nykyään. Esimerkiksi sittemmin jalkaväenkenraaliksi edenneen Adolf Ehnroothin elämäkerran lapsuusvuodet kuulostavat nykymittapuulla joltisenkin normaalilta koululaisen elämältä. Tuolloin koulutus oli luksusta, jota oli tarjolla vain harvoille.
Sotavuosista ja sodan jälkeisestä ajasta aikalaistodistajamme muistutti, että Suomi oli todella köyhä maa.
Miehet olivat vuosia rintamalla. Lomilla käydessään he näkivät hunningolle joutuneita tiluksia. Naiset, lapset ja vanhukset eivät sentään pystyneet korvaamaan parhaassa iässä olevien miesten työpanosta.
Jos perheen pää ei palannut rintamalta enää kotiin, tilanne oli katastrofaalinen.
Ruokaa oli vähän. Siitä, mitä oli, piti olla iloinen. Kenenkään ei tarvinnut murehtia ylipainosta tai dieeteistä.
Sodan jälkeen totuteltiin uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Sodasta hengissä selvinneille oli järkytys, kuinka Neuvostoliitolle myötämieliseksi pakotettu isänmaa kohteli entisiä sotilaita. Valvontakomissio jäljitti virolaisia ja inkeriläisiä aseveljiä keinoja kaihtamatta.
Onneksi oli naapurissa Ruotsi, jonne Neuvostoliiton lonkerot eivät ulottuneet. Sinne koetettiin ystäviä auttaa, vaikka virallinen Suomi ei voinut moisia petoksia hyväksyä.
Suomalaisetkin sotilaat saivat tuta mielipideilmaston muutoksen. Tuli pitkä aika, jolloin sotilastaustasta ei ollut soveliasta puhua. Ilmiö tuntuu näin jälkikäteen todella oudolta.
Lopuksi keskustelumme kääntyi
siihen, miten Suomella menee nyt. Tuli
vaikeita kysymyksiä. Kuten: miten on mahdollista, että köyhä Suomi rakensi hätäaputöinä Torniosta Turkuun johtavan valtatie kahdeksan, mutta nyt tietä ei ole enää varaa pitää kunnossa.
Suurten vaikeuksien vuosina ihmiset kuulemma tarttuivat siihen oljenkorteen, että työnteko pelastaa meidät. Niinhän se teki. Suomelle kävi paljon paremmin kuin kukaan olisi osannut odottaa. Tyttö kiittää.