Vuoden 2012 ympäristöuutinen
Suomessa oli Talvivaaran
kaivosalueelta luontoon
purskahtanut jäteliemi. Lähijärviin ja -jokiin ajautui hapanta, sulfaattipitoista nestettä,
joka sisälsi muun muassa
nikkeliä, mangaania, alumiinia, kadmiumia ja uraania.
Julkisessa keskustelussa esiin nousivat erityisesti vesistöihin päässeet suuret raskasmetallimäärät.
Onnettomuus ei kuitenkaan
ollut yllättävä. Talvivaaran
päästöt ovat ylittäneet ennakkolaskelmat räikeästi jo alusta lähtien.
Kaivos on puolustautunut sillä, ettei se osannut arvioida päästöjen todellista määrää. Sulfaattipitoisuudet ovat
pahimmillaan olleet yli satakertaisia alkuperäisiin arvioihin verrattuna.
Vahingot paljastuvat koko laajuudessaan keväällä lumien
ja jäiden sulettua. Tilanne ei todennäköisesti kuitenkaan palaudu koskaan ennalleen.
Talvivaaran alueen vesistä on löydetty menehtyneitä
kaloja erityisesti happaman ja hätäkalkitun veden sekoittumiskohdassa, jossa pH-muutokset ovat suuria. Aikuiset kalat
kykenevät välttämään lievää happamuutta ja poistuvat
alueelta, jos siihen on suinkin olemassa mahdollisuus.
Mätimunissa kehittyvät
alkiot, kuten syksyllä kudetut
siian ja muikun munat ovat vastakuoriutuneita poikasia
kestävämpiä veden laadun muutoksille. Mätimunan kuori
suojaa niitä. On kuitenkin mahdollista, että metallit saostuvat pohjalla olevien munien pinnalle ja tukahduttavat ne.
Kaikeksi onneksi Talvivaarasta
ei päässyt luontoon juurikaan ravintoketjuissa rikastuvia metalleja, kuten elohopeaa,
joten metallien haitalliset vaikutukset eivät ole pitkäaikaisia. Ne kerrostuvat aikanaan
järvien pohjaan tai kulkeutuvat hiljalleen virtavesien mukana alempiin vesistöihin.
Luonnolle aiheutuneiden vahinkojen lisäksi erityisesti
uraanipäästöjen suorat terveysvaikutukset ovat herättäneet suurta huolta.
Pitoisuudet eivät ole kuitenkaan olleet erityisen pelottavia. Vaikka tällaista järvivettä joisi päivittäin, annos olisi vain viidennes suomalaisten keskimäärin saamasta vuosiannoksesta.
On syytä olettaa, että pitkään jatkuneet massiiviset sulfaattipäästöt muodostuvat aikaa myöten haitallisemmiksi kuin luontoon päässeet metallit.
Merkittävin sulfaattipäästöjen vaikutus kohdistuu veden suolapitoisuuteen. Talvivaaran lähimmät järvet ovat jo pahasti suolaantuneet.
Suolaantuneiden järvien
veden ionikoostumus ei
kuitenkaan ole sama kuin
valtamerissä, joissa kloridi muodostaa yli puolet suolaisuudesta.
Klorideita ei ilmeisesti ole päässyt Talvivaaran alueella vesiin lainkaan. Sen sijaan
meriveden kolmen seuraavaksi
tärkeimmän suolan pitoisuudet ovat reilusti koholla tavalliseen järviveteen verrattuna.
Natriumin määrä lähijärvissä
on noin tuhatkertainen normaaliin järviveteen verrattuna. Se ei silti ole kuin seitsemäsosa täyssuolaisen meriveden pitoisuudesta ja aika lähellä Itämeren natriumpitoisuutta.
Lähijärvien sulfaattipitoisuus on sen sijaan yli kaksi kertaa korkeampi kuin valtamerissä. Myös magnesiumin määrä on noussut. Se lisää veden kovuutta, mutta ei sinänsä ole haitallista.
Suolainen vesi on suolatonta painavampaa ja kerrostuu siksi sen alapuolelle. Tiheysero estää veden kierron keväisin ja syksyisin, ja raskaammasta, syvällä olevasta suolavedestä tulee
hiljalleen hapetonta yhteyden ilmakehän kanssa estyttyä.
Vesi on suolaisuuden harppauskerroksen eli halokliinin alapuolella elinkelvotonta
makean veden eliöille ja hapen kadottua suolaisuutta sietävillekin lajeille.
Eräissä padotuissa merenlahdissa (esimerkiksi Hangon
pohjoispuolella sijaitseva, 1950-luvulla padottu Gennarbynlahti) on nykyisin vakaa
halokliini, jonka alapuolella vallitsevat pysyvästi hapettomat olosuhteet. Samoin voi ennustaa
käyvän Talvivaaran alueen
järville.
Hapettomissa olosuhteissa
sulfaatista syntyy rikkivetyä, joka aiheuttaa mädän kananmunan hajua veteen.
Suolaiseen, hapettomaan alusveteen kertynyt rikkivety
tappaa vedestä lähes kaiken elämän, jättäen jäljelle vain
sitkeimmät mikrobit.
Onneksi rikkivety haisee niin voimakkaasti, että ihmisten
altistuminen vaarallisille pitoisuuksille on hyvin harvinaista.
Talvivaarassa viime vuoden maaliskuussa kuollut työntekijä
kylläkin menehtyi rikkivetymyrkytykseen liikuttuaan
alueella ilman suojavarusteita.
Vaikuttaakin siltä, että pitkäaikaisin ympäristöhaitta muodostuu todennäköisesti pitkään jatkuneista sulfaattipäästöistä ja järvien suolaantumisesta.
Haitta voi tältä osin olla
käytännössä pysyvä.
HANNU LEHTONEN
SUSANNA HIETANEN
Lehtonen on professori ja
Hietanen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston
ympäristötieteiden laitoksessa.