Isoissa tuottajaosuuskunnissa vaakalaudalla ovat jäsen ja ääni, tasavertainen kohtelu, vapaa liittyminen, rajoitettu korko pääomalle, ylijäämän jako käytön mukaan. Kaikki.
Pitäisikö jotain kuitenkin säilyttää? Yliopistonlehtori Petri Ollila kysyi sitä avatessaan seminaarin, jonka osuustoimintatutkijoiden kansainvälinen ernac-verkosto piti viime viikolla Suomessa.
Jäsen ja ääni -periaatteesta on osin jo luovuttu. Isoimmat tuottajat saavat enemmän valtaa.
Periaatteesta luopumista on perusteltu pelolla, että isojen tuottajien on helppo löytää muita ostajia. Jos he lähtevät pois osuuskunnasta, osuuskunta heikkenee. Siitä kärsivät lopulta pienet tuottajat, jotka eniten tarvitsevat osuuskunnan turvaa.
”Sankarillisuutta ei vanhoissa osuuskunnissa enää juuri ole”, Ollila sanoo.
Osuuskuntia perustettaessa sitä oli. Edelläkävijöille oli arvoa talouden lisäksi sillä, että he auttoivat muita.
”Uusosuuskunnissa sankarillisuutta on yhä.”
Tasavertainen kohtelu tarkoittaa samaa hintaa, vaikka matka ja eräkoko vaikuttavatkin keräilykustannuksiin.
Sama hinta matkasta riippumatta on pitänyt vielä pintansa. Ilman sen lupaamista olisi ollut vaikea fuusioida ja keskittää toimintoja.
Sen sijaan suuren ja pienen tuottajan tasavertaisuus murenee. Suurille tuottajille maksetaan parempaa hintaa joko avoimesti tai piilotettuna erilaisiin lisiin, Ollila toteaa.
Talousteorian kannalta osuuskunnan merkittävin ominaisuus on liittymisen vapaus, Ollila sanoo. ”Sen takia osuuskuntaa ei voi pitää kilpailulaissa monopolina tai kartellina.”
Monopoli pystyy määritelmän mukaan rajoittamaan tarjontaa. Osuuskunta ei siihen pysty, koska se välittää jäsentensä kaiken tuotannon.
”Nyt moni osuuskunta kuitenkin valitsee jäsenensä ja jotkut jopa myyvät toimitusoikeuksia.”
Alun perin osuuskunnat olivat ihmisten liittymiä. Nyt pääomasta on tullut ydinkysymys, Ollila sanoo.
Jo pelkästään osuuspääoman suuruus on monella tilalla merkittävä. Se herättää kysymyksiä päätösvallan ja tuloksen jakamisesta hinnan ja pääoman välillä.
”Jos maksetaan liian pientä korkoa, ei saada pääomaa. Jos maksetaan huonoa hintaa, ei saada jäseniä.”
Lisäksi nousee kysymys sijoituksen tulevaisuudesta.
Vanhat jäsenet ovat luoneet osuuskunnan pääoman. Kun he jättävät osuuskunnan, onko reilua että heille palautetaan vain maksettu pääoma ilman sen avulla saatua arvonnousua? Ja voidaanko vanhojen jäsenten luomaa pääomaa käyttää koron maksamiseen uusille sijoittajille, Ollila kysyy.
Pääoman tarve on johtanut monissa osuuskunnissa isoihin järjestelyihin. Kun osuuskunnan jäseniltä ei ole ollut saatavissa riittävästi pääomaa yrityksen kasvuun, sitä on haettu muualta. Helpoin ratkaisu on ollut yhtiöittää liiketoiminta.
Yhtiöittämisen suurin ongelma on, että se on käytännössä peruuttamaton, Ollila sanoo. Äärimmilleen se on viety lihataloissa, joissa on yhtiöitetty myös hankinta, osuuskuntien alkuperäinen tehtävä – ja tutkijoiden mukaan se toiminto, jossa osuuskunnasta on suurin etu.
Ollilan mielestä osuustoiminnallisuutta on jäljellä, jos jäsenillä on omistajaosuuskunnan kautta päätösvalta. Tosin he joutuvat ottamaan huomioon myös pääomasijoittajien toiveet.
Ollila haluaa uskoa myös jäsenille turvaa antavien periaatteiden säilymiseen ”vaikka yritysjohtajat näyttävätkin haluavan toimia kuin missä tahansa yrityksessä”.
Osuustoiminnan muuntumisesta huolimatta Ollila ei vielä suostu kuoppaamaan sitä.
”Se, että osuuskuntia on ja niitä syntyy jopa lisää, todistaa, että niillä on kilpailuetuja.”
Vaikka Suomessa valitellaan osuustoimintatutkimuksen vähäisyyttä, maailmanlaajuisesti se kiinnostaa ”merkittävää joukkoa taloustutkijoita”, Ollila sanoo. Viime viikon seminaarin 40 osanottajaa 18 eri maasta ja 30 esitelmää olivat siitä todiste.
HEIKKI VUORELA