Antero Kekkonen oli ihmeellinen poliitikko. Hänen johtamansa SDP sai 1990-luvun alkupuolella korkeammat gallupluvut kuin yksikään suomalainen puolue sodan jälkeen. Ennen sotia puoluegallupeja ei tehtykään.
Kekkonen valittiin Kotkasta kansanedustajaksi kovilla äänimäärillä 20 vuodeksi. Kertaakaan hän ei ollut vakava ministeriehdokas. Varapuheenjohtaja johti puoluetta sattumalta muutaman kuukauden Ulf Sundqvistin ja Paavo Lipposen välissä.
Olen nähnyt satoja Antero Kekkosen televisio-ohjelmia, lukenut varmaan kymmeniä haastatteluja ja tehnytkin jokusen. Hänen poliittisesta ajattelustaan vain en tiedä mitään.
Muistelmien kakkososa käsittää armeija- ja opiskeluvuodet. Salaisuus ei selviä. Sen epäpoliittisempaa nuorta miestä kuin Antero Kekkonen oli vaikea 1960-luvun lopun Suomesta löytää.
Yhteiskunnasta hän kyllä oli kiinnostunut vahvasti, mutta demari hänestä tuli vain, koska hän oli Kotkasta. Jossain muualla hänestä olisi tullut vaikkapa keskustalainen kuten sedästään, satavuotiaana konsertoineesta diplomilaulajasta Vilho Kekkosesta.
Ehkä Antero Kekkosen ja Juha Sipilän suosiosta löytyy yhteisiä tekijöitä.
Alun perin Kekkosesta piti tulla arkeologi. Kaivausten alkaessa tuli aina mukavampaa väliin. Niin hän sitten eräänä päivänä lähtee Tampereen rautatieasemalta kartta kädessä etsimään TV2:n toimitiloja. Siltä tieltä ei ollut paluuta.
Ehkä suurta yleisöä miellytti revolverihaastattelijoiden ja aateämyrien aikana Antero Kekkosen kaipaus reiluun journalismiin. Toimittaja ei saisi olla sekä syyttäjä että tuomari.
Pekka Alarotu
Antero Kekkonen: Ja Vanhakin
vallattiin. 224 sivua. Kellastupa.