Siinähän ne seisoivat kuin alokkaat rivissä. Puolustusvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta. Viime viikolla Presidentinlinnan käytävällä.
”Meinaako se nyt ampua rivit suoriksi”, joku kysyi.
”Ei meitä voi käskyttää”, toinen psyykkasi.
Presidentin ja eduskunnan suhteen pitäisi olla selvempi kuin veteen piirretty viiva, perustuslaissa paalutettu. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa presidentti soittaa ensiviulua – pieni tauko – yhdessä hallituksen kanssa.
Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, että aika ajoin molemmat valtioinstituutiot ovat kuitenkin joutuneet yllätetyksi.
Amerikkalaisten joukkojen ja kaluston ilmaantuminen maalle, merelle ja ilmaan Suomen rajojen sisäpuolelle kevätkesällä tapahtui kuin yllättäen. Presidentin johtamassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa manööverit oli peitetty kenraalien koodikielen alle ja eduskunta sai tiedon maihinnoususta mediasta.
Sitä pyykkiä pestiin jo ennen kesälomia. Puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti pyysi – poliittinen pistooli ohimolla – nöyrästi anteeksi, koska ylintä valiojohtoa ei ollut asiamukaisesti informoitu.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa nilkoille potkiminen ei kuitenkaan loppunut siihen.
Kun Sauli Niinistö sai heinäkuussa Kultarannassa kaupatuksi sinänsä vanhan ehdotuksen transpondereista Vladimir Putinille, alkoi kulisseissa kuhina.
Ehdotusta, että sotilaskoneetkin lopettaisivat pimeänä lentämisen Itämerellä, pidetään periaatteessa hyvänä, mutta nyt se kuulemma yllätti ne, jotka olivat aikaisemmin keväällä yllättäneet presidentin ja eduskunnan.
Kun Putin otti ehdotuksesta kopin ja työsti sitä edelleen, Nato-leirissä suupielet kääntyivät mutruun. Väärin sammutettu. Presidentti oli häärinyt omin päin.
Puolustus- ja ulkoasianvaliokuntien jäsenille ei jäänyt epäselväksi, että presidentin mielestä tyhjänpäiväinen kuiskuttelu on lisääntynyt harmittavassa määrin. Pieniä palonalkuja on pitänyt sammutella päivittäin. Helpompi on vahtia kapallinen kirppuja kuin instituutillinen Nato-kiimaisia ja russofobisia tutkijoita.
Varsinkin kepulaisten ja demarien viime aikojen kolumneja lukiessa ei voi välttyä havainnolta, että presidentin sanoma on mennyt perille. Aina ei tarvitse myllykirjettä itse kirjoittaa, riittää kun sen sanelee.
Transponder-ehdotuksella Suomen presidentti taisi kyllä astua isoimmillekin varpaille. Diplomaattipäivällisillä suomalaisille on huomauteltu, että suuressa maailmassa on totuttu siihen, että isoista asioista sovitaan isoisten kesken. Pienten osa on sopeutua.