Suomen turvallisuudelle tärkeintä ei ole enää suhde itänaapuriin, vaan toiselle puolelle Atlanttia – siinäkin tullee omat haasteensa

Viimeistään kuluvan vuoden aikana Suomen turvallisuuspolitiikan kovimmaksi takeeksi ovat hyvien idänsuhteiden sijaan muodostuneet hyvät suhteet läntiseen suurvaltaan, Yhdysvaltoihin.

Nämä suhteet saavat Yhdysvaltojen puolelta sinetin todennäköisesti tällä tai ensi viikolla, kun suuri enemmistö senaattoreista tulee äänestämään Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden puolesta.

Asiaa ei ole jätetty sattuman varaan. Amerikkalaisia edustajia ovat kevään ja kesän aikana tavanneet ministerit, virkamiehet ja diplomaatit. Senaattoreista suurin osa, jos ei jokainen, on jutellut tämän vuoden puolella jonkun suomalaisen kanssa.

Suomi on nyt kovassa huudossa. Kun uutiskynnys on ylitetty, on Suomesta löytynyt paljon muutakin kehuttavaa. Varsinkin Yhdysvalloissa mielikuvilla on merkitystä. Suomen puolustuskyvyn noustessa jatkuvasti esille positiivisessa valossa, siirtyy tämä mielikuva kaikkeen muuhunkin suomalaiseen.

Ulkoasiainhallinnossa on osattu myös takoa kun rauta on kuumaa. Tätä sain ilokseni seurata läheltä, kun olin keväällä korkeakouluharjoittelussa Washingtonin suurlähetystöllä.

Suurlähettiläs Mikko Hautala on usein puheissaan todennut, että Suomi saa yhtä paljon mediahuomiota kerran sadassa vuodessa. Viimeksi ehkä talvisodan aikaan.

Hautala onkin esiintynyt useissa amerikkalaismedioissa toistamassa Suomen luotettavuutta kumppanina, tasapainoisuutta ja teknistä edelläkävijyyttä.

Täysin ongelmatonta ja riskitöntä ei yhteistyö amerikkalaistenkaan kanssa kuitenkaan ole. Yhdysvaltojen sisäinen riitaisuus on niin jyrkkää, että se olisi koomista ellei huolestuttaisi.

Esimerkiksi senaatin äänet jakautuvat asiasta riippumatta puoluekannan mukaan niin tarkasti, että puolueen linjasta loukkaaminen on lähes aina uutinen. Ratkaisevaa ei ole asia, vaan se kumpi puolue sitä ehdottaa.

Amerikkalaisen poliittisen järjestelmän erikoisuuksiin kuuluu se, että puolueita on kaksi ja suurin puolue saa koko vaalipiirin edustuksen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että poliittiset voimasuhteet voivat kääntyä täysin suhteellisen pienellä äänimäärällä.

Järjestelmä yhdistettynä alhaiseen äänestysprosenttiin johtaa siihen, ettei vaalipiirin edustaja lopulta välttämättä edusta vaalipiirinsä enemmistön mielipidettä.

Järjestelmän luoma kulttuuri on outo. Käytännössä iso osa maltillisista kansalaisista passivoituu ja jättää äänestämättä. Muutokset ovat osin ennakoimattomia ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat vähäisiltä.

Eräs paikallinen ystäväni totesi olevansa kotimaansa politiikassa pelkkä katsoja, vaikka äänestääkin kaikissa vaaleissa.

Maltillisten äänestäjien passivoituminen ruokkii vastakkainasettelua entisestään. Kyselytutkimukset osoittavat, että poliittisen kentän molemmissa päissä kasvava joukko pitää jopa väkivaltaa oikeutettuna, jos vastapuoli voittaa vaalit.

Vaikka vastakkainasettelu onkin kaksinapainen ongelma, olisi virhe leimata molemmat puolueet yhtä huonoiksi vaihtoehdoiksi. Ainakin Suomen kannalta demokraattienemmistö on kiistatta parempi vaihtoehto.

Harva enää muistaa, että presidenttinä Donald Trump pidätti aseapua nimenomaan Ukrainalta saadakseen maan julkisen syyttäjän tutkimaan vastaehdokastaan Bidenia.

Vielä harvempi muistaa, että Trump uhkasi presidenttikaudellaan jopa erota Natosta. Tähän uhkaukseen uskoi ainakin osa senaattoreista alkaessaan valmistella lakia, joka olisi sen estänyt. Laki ei lopulta edennyt.

Vaikka hyvää tahtoa Suomea kohtaan Yhdysvalloissa nyt riittää, voi tuuli myös kääntyä. Viimeistään vuonna 2024 poliittiset pyörät voivat pyörähtää asentoon, jossa presidenttiä ja kongressia kiinnostaa enemmän monet muut asiat kuin pienten eurooppalaisten kansojen turvallisuus.