Judym ei ollut näyttävä, mutta se oli luotettava hevonen ja erinomainen tarkkuuskokeessa, Leena Kalalahti kiittelee. Kuva: Miia Lahtinen
Leena Kalalahti siirtyi suomenhevosista muihin rotuihin
Rakkaus rotuun kestää, mutta valjakkoajon huipulla tarvitaan toisenlaisia ominaisuuksia.Tilaajalle
Vuohimäen Havu kävi ponien MM-kilpailussakin Leena Kalalahden kanssa. Tässä treenataan Loimihaassa lokakuussa 2015. Kuva: Hannu KalalahtiViime vuonna ypäjäläinen valjakkokuski Leena Kalahti myi viimeisen suomenhevosensa, neljännen polven kasvattinsa Havuliinan. Hän haki toiseksi kansainväliseksi ajokikseen ponikokoisen lusitanon Portugalista.
Yksi suomenhevonen Kalalahtien talliin sentään vielä jäi, nimittäin opetuskäytössä ja Leena Kalalahden puolison Hannu Kalalahden ajokkina toimiva Friisin Amuletti. Mutta kaikki tosissaan kilpaurheiluun suuntaavat hevoset ovat nyt puoliverisiä.
Leena Kalalahti aloitti valjakkouransa groomina eli vaunuavustajana Hannun vaunuilla 2000-luvun alussa.
”Olin aluksi sitä mieltä, että en pysty ikinä itse ajamaan, enkä hahmottanut vaunua. Ihmettelin, kuinka kukaan pystyy kääntämään niin tarkasti”, Leena Kalalahti kertoo.
Tästä huolimatta häneltä riitti kuskille aina sen verran paljon ohjeita, että katsottiin parhaaksi, että rouva alkaa ajaa omalla hevosellaan.
Ensimmäinen ajokki oli jo iällä oleva suomenhevostamma Hilske, ja jo muutaman vuoden päästä ostettiin suomenhevonen Kihin Jussi, jolla Leena alkoi kilpailla.
Pian pariskunta perusti Loimaalla Loimihaan valjakkotallin, jonne tuli vuosien aikana paljon myös koulutettavia hevosia. Kalalahti laskee, että 14 toimintavuoden aikana tallissa kävi yhteensä 150 ajokoulutettavaa hevosta.
”Osasta tuli ajeluhevosia, osasta ei sitäkään, mutta parhaimmat nousivat lajin huipulle”, hän kertoo.
”Se oli ajettavuudeltaan paras hevonen ikinä.”
Melkein 10 vuoden ajan suomenhevonen oli hänelle se ainoa oikea. Rakkaimmat niistä olivat Kihin Jussi sekä Vuohimäen Havu, Miina Äkkijyrkän omistama pienhevosori, jolla käytiin muun muassa Etelä-Ranskassa ponien MM-kilpailuissa.
”Se oli ajettavuudeltaan paras hevonen ikinä”, Kalalahti kiittää.
Hän muistaa niinä aikoina vängänneensä pitkän linjan valjakko-osaajan Ben Simonsénin kanssa siitä, kuinka suomenhevonen parhaimmillaan riittää lajin kansainväliselle huipulle.
Vuonna 2002 Heidi Sindan ajama Jehun Viima olikin mukana voittamassa Suomen joukkueella valjakkoajon joukkuehopeaa Ranskassa.
Sittemmin lajin taso on kuitenkin noussut ja kouluohjelmat ovat vaikeutuneet. Niihin on tullut mukaan myös laukka ja laukanvaihdot. Nyt Kalalahti ajattelee, että suomenhevosen liikkeet eivät enää riitä korkeimpiin koitoksiin.
”Mutta todella laadukas suomenpienhevonen voisi yhä pärjätä ponien kilpailuissa kansainvälisestikin”, hän miettii.
Kalalahti painottaa, että hän arvostaa suomenhevosia korkealle ja pitää niitä useimmille myös täysin riittävinä kilpahevosina valjakkoajossa.
”Mutta olen joutunut myöntämään, että se ei pärjää isommin liikkuville, eikä se siksi sovi niille, jotka tähtäävät korkealle”, hän sanoo.
2010-luvulla Kalalahti alkoi miettiä muita rotuja suomenhevosten rinnalle. Ensimmäinen hänen ostamansa puoliverinen ajohevonen oli ruuna Izer, joka oli Puolasta tullut oldenburgin ja sleesianhevosen risteytys.
”Se oli ensimmäinen vääränrotuinen, niin kuin silloin sanoin. Sen ostin henkseleitä paukutellen”, Kalahti muistelee.
Hevosesta sanottiin, että se ei ole hyvä koulukokeessa, mutta Kalalahti ajatteli kouluttavansa sen toimimaan siinäkin. Jo 6-vuotiaana MM:issä monivaljakoissa kilpaillut hevonen osoittautui kuitenkin käytännössä pakokauhuiseksi.
Sitten tuli toinenkin hankala puoliverinen, tanskalainen nuori ruuna, joka välillä potki kärryjä tosissaan. Lopulta Kalalahti ei pystynyt ajamaan tai ratsastamaan sitä, ei edes juoksuttamaan.
”Ajattelin, että en ikinä hanki minkäänlaista puoliveristä”, hän hymähtää.
”Aina positiivinen hevonen, joka tahtoo hyvää, mutta ei ole penaalin terävin kynä.”
Silti hän kerran mainitsi yhdelle liettualaiselle rouvalle, että no ehkä, siinä tapauksessa, jos olisi sellainen, joka ei käyttäytyisi ikinä huonosti, missään tilanteessa. Liettualainen rouva tietenkin tiesi juuri sellaisen hevosen.
Ja niin Kalalahden elämään tuli Judym, Juntti.
”Aina positiivinen hevonen, joka tahtoo hyvää, mutta ei ole penaalin terävin kynä”, hän luonnehtii pitkäaikaista kilpakumppaniaan. Joka ei lopulta täysin helppokaan ollut, sillä se pelkäsi satulaan nousemista ja minipossua.
”Mutta sillä oli ollut hyvä lapsuus ja se oli pehmeästi koulutettu”, Kalalahti kiittää.
Ajaessa Judym on hoputettava hevonen, vähän laiskamato, mutta tarkkuuskokeessa se osoittautui maailmanluokan menijäksi. Kalalahti lopetti itse Judymin kanssa kilpailemisen vuonna 2023. Sen jälkeen sillä on kilpaillut Eveliina Koivula, ja pari oli viime kesänä kahdeksas alle 25-vuotiaiden kuskien EM-kilpailuissa.
Judymin emä on rodultaan täysiverinen ja isä hollantilainen valjakkohevonen, mutta yhdistelmä on sen kohdalla yllättäen tuottanut hyvin tasaisen jälkeläisen. Kalalahti toteaa, että hän itse ei halua KWPN-kantakirjan valjakkohevosta, vaikka ne ovat korkealiikkeisiä ja osa valjakkotuomareista arvostaa niitä kovasti.
”Minusta ne ovat kuin belgianpaimenkoirat, liian hysteerisiä. Niillä on vääränlaista eteenpäinpyrkimystä”, hän moittii.
Pienikokoinen Jacare on nopea, notkea ja oppivainen lusitano. Kuva: Hannu KalalahtiVälillä hänelle tuli iso, puolalainen poni Kalif, joka oli rodultaan risteytysponi. Se olisi ollut hyväliikkeinen, mutta...
”Se piti minua pilkkanaan ja lasautti aina välillä molemmilla takajaloilla eturistikkoon, että tuosta sinulle! Ja jos tuli kainaloihin hiki, se ei enää viitsinyt yrittää”, Kalalahti kuvaa.
Silti Judymin jälkeen hänelle oli selviö, että puoliverinen on löydettävä. Nykyinen ajokki onkin 15-vuotias Intercity, joka on suurimmalta osalta hannoverilainen ratsu, lisättynä annoksella täyttä verta ja ripauksella sleesianhevosta.
Kalalahti kertoo, että laajasti liikkuva ruuna tekee ratsastettuna piaffit ja passaget. Siinä on haastetta, iso moottori ja paljon laatua.
Nyt Intercityn rinnalla Kalalahden kilpahevosena on vain 142-senttinen pikku-lusitano nimeltään Jacare. Se on kilpaillut kansainvälisiä poniluokkia 14-vuotiaan pojan kanssa, ja ajettavuudessa on vielä haasteita.
”Se menee kuin turboahdettu Nato-ohjus. Pitää vielä saada se ymmärtämään, että laukassa ei pidä olla koko ajan alaleualla vetämässä”, Kalalahti hymyilee.
Hän uskoo, että koulu- ja näytöshevosina paremmin tunnetut lusitanot tulevat murtautumaan vielä valjakkoajon kärkeen.
”Niiden on pakko olla hyviä, kun katsoo, kuinka ne menevät working equitation -kilpailuissa”, hän sanoo ja paljastaa haaveilevansa täysikokoisestakin lusitanosta.
”Niillä on sama kuin suomenhevosilla: osa on maataistelukoneita, osa sporttisia.”
Kaikkien rotuajatusten jälkeen Kalalahti kuitenkin toteaa, että lopulta hyvällä hevosella ei ole rotua. Hänen vetämissään aluevalmennuksessaan menee yksi lämminverinen raviruunakin, ja se toimii oikein hyvin. Hän valottaakin, että nelivaljakossa monet kilpailevat kansainvälisesti ranskalaisilla ravureilla, joilla on sitkeyttä ja vauhtia. Tämä onnistuu, koska nelivaljakoiden koulukokeeseen ei kuulu laukkaa.
Myös esimerkiksi vuonohevosilla kilpaillaan valjakkoa ahkerasti.
”Niillä on sama kuin suomenhevosilla: osa on maataistelukoneita, osa sporttisia”, Kalalahti luonnehtii.
Eikä hän sentään ole rakkaudestaan suomenhevosiin luopunut.
”Kyllä mä olen uhonnut, että kun lähestyn 80 ikävuotta, palaan suomenhevosiin ja ajelen sitten omallani kylänraittia”, hän lupaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
