Yhdistystoiminta näytti raadollisimman puolensa Ratsastajainliiton taloussotkussa

Ratsastajainliiton taloussotku on kamala. Kukaan ei ole henkilökohtaisesti hyötynyt asiasta, mutta valtio ei ole maksanut liitolle lupaamiaan 330 000 euroa, koska liitto ei ole raportoinut vaaditulla tavalla.

Koska kyseessä olivat maa- ja metsätalousministeriön avustukset, kyseessä olivat tavallaan totorahat. Voittanut slippi jäi lunastamatta.

Sama raportointivirhe on tapahtunut kahtena vuonna, 2023 ja 2024. Toiminnanjohtaja Jukka Koivisto on eronnut tapauksen tultua julki.

Hän tuli liittoon kehittämään urheilua, mutta epäonnistuneen aiemman toimitusjohtajarekrytoinnin jälkeen Koivisto nousi vuonna 2019 toiminnanjohtajaksi.

Kävi ilmi, että lopulta saappaat olivat liian isot, työmäärä oli paisunut – tai jotain. Tapahtui iso virhe ja sen jälkeinen vuosia kestänyt piilottelu.

Jos joku asiassa on hyvää, se on keskusteluun noussut inhimillisyys. Vaikka toiminnanjohtajaa on arvosteltu paljonkin, kukaan ei ilku nyt, vaan toivoo ihmisen pääsevän jaloilleen.

Ratsastajainliitossa kohu tulee jatkumaan ja pitkään. Fakta on, että yhdistykselle on aiheutettu taloudellista vahinkoa, joskaan ei tarkoituksellisesti, joten vahingonkorvausvastuista tullaan varmasti puhumaan.

Liitolla on toiminnan vastuuvakuutus, mutta ei liene väärä arvaus, että vakuutusyhtiö ei ensihakemuksella siirrä tilille sivu suun mennyttä 330 000 euroa.

Toiminnanjohtaja toimii työntekijänä tavallisella työsopimuksella, joten kun tahallisuutta ja törkeää tuottamuksellisuutta ei epäillä, hän tuskin on taloudellisessa vastuussa.

Jos yhdistyslakia yrittää tulkita, sen mukaan oleellisesti isompi vastuu on yhdistyksen hallituksen puheenjohtajalla ja jäsenillä. Heiltä vaaditaan huolellisuutta tehtävänsä tekemisessä.

Laki näkee vahingonkorvausvastuuta ainakin periaatetasolla myös toiminnanjohtajalla ja tilintarkastajalla.

Miten asiassa lähdetään etenemään, siitä päättävät liiton jäsenet, eli ratsastusseurat ja liiton jäsentallit.

Talouden asiantuntijoiden mukaan ongelma olisi pitänyt nähdä olkapäälläänkin viimeistään vuoden 2024 tilinpäätöksen liitetiedoista.

Jälkiviisaana on helppo todeta, että liiton toimistossa ja hallituksessa on henkilöitä, joiden olisi pitänyt tutustua asioihin paremmin.

Liitolle MMM:n ja opetus- ja koulutusministeriön tukihaut ja raportoinnit ovat kalenterissa kaikkein tärkeimpiä päivämääriä.

Hallituksen puheenjohtajan olisi pitänyt kantaa niistä huolta.

Puheenjohtaja Marjukka Manninen jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Toisille hän on yhteiskunnan käytäntöjä ymmärtävä voimanainen pohjoisesta, toisille omaan uraansa keskittyvä jyrä, jonka matkustelu Oulusta kokouksiin maksaa liikaa.

Ehkä hän on liikaa nainen ja liian maakunnasta.

Todennäköisesti hän on ollut liian kiireinen. Puheenjohtajan työ olisi pitänyt hoitaa huolellisemmin.

Samalla ei voi olla miettimättä, kuinka paljon ihmisen on kestettävä ”rakkaudesta lajiin”. Liiton hallituksen jäsenet eivät saa edes kokouspalkkioita.

Hallitukseen haetaan erilaisia ihmisiä. Siellä on monen lajin kilparatsastusosaamista, kilpailuiden järjestäjiä, ALV-juristi, alue- ja seuratoimijoita, hevosenkouluttaja.

Melkein kaikilla on oma vaativa työura tai kaksi, ja sen lisäksi he tekevät vapaaehtoistyötä ratsastuksen seuratoiminnassa. Lisäksi monilla on omat hevoset omine huolineen, usein kilpaurakin.

Vuosia kestänyt henkilöihin käyvä lokakampanja vaikuttaa koskevan aina kulloista hallitusta ja koko ajan kiihtyen ja rumentuen.

Liitolla on erittäin osaava ja terävä, mutta ei välttämättä kovinkaan rakentava oppositio.

Jos Manninen jossain on oikeassa, niin siinä, että juuri tällä hetkellä ratsastajien olisi pystyttävä toimimaan yhdessä lajin hyväksi.

Juuri nyt maailma näyttää kuitenkin siltä, että ihmisen täytyy olla päästään vialla, että jaksaa lähteä mukaan politiikkaan tai järjestötoimintaan.