Ryhlyn Peikonlehti ei ollut varsana myynnissä, mutta vaihtoi silti omistajaa − nyt nuori ori teki historiaa

Viime viikonlopun oripäivillä kirjattiin kaikkiaan 10 suomenhevosoritta. Nelivuotiaille vuonna 2016 asetettuja vaatimuksia on arvosteltu pitkään liian koviksi. Moni evästikin Ryhlyn Peikonlehden (Herkko Hurmaus – Ponuveikko) omistajaa Anneli Hakatietä, että älä yritä turhaan, ei ori mene kuitenkaan läpi.

Hakatie vetää Sammaliston tallia Riihimäellä, ja hän tuntee ratsukasvatuksen kuin omat taskunsa. Suomenhevoset ovat hänelle kuitenkin uusi asia. Niihin hän tutustui vasta silloin, kun Sammalistoon tuli astumaan koulumestariori Herkko Hurmaus, Ryhlyn Peikonlehden isä.

Kun Hakatie sitten kesällä 2020 alkoi katsella omalle ratsuvarsalleen kaveria, hän päätti valita suomenhevosen ja nimenomaan Herkko Hurmauksen varsan. Ryhlyn Peikonlehti iski heti, kun hän näki kuvat ja videot pikkuoriista kotilaitumillaan Virolahdella.

”Päätöksen takana oli se, että se muistutti ehkä kaikista mahdollisista eniten pv varsaa”, Hakatie paljastaa.

Hyvin Hakatie tunnisti laadun suomenhevosestakin. Peikonlehti sai lempinimen Peikko, ja se osoittautui mainioksi irtohyppääjäksi ja hienoksi liikkujaksi. Viime syksynä se valittiin suomenratsujen laatuarvostelussa parhaaksi 3-vuotiaaksi. Se oli toiseksi paras sekä koulussa, että esteillä.

”Ajattelin, että jos Peikko ei selviä 4-vuotiaiden kantakirjauskokeista, niin mikä sitten selviää?” Hakatie kertoo ajatelleensa sitä oripäiville ilmoittaessaan.

Varmuutta toi se, että Peikko on myös varma suorittaja, jolla ei ole erikseen hyviä eikä huonoja päiviä.

Se sen sijaan ei helpottanut yhtään, että Peikko on vähintäänkin hevosen kokoinen, säkäkorkeudeltaan 169 senttiä. Se onkin vielä varsin keskentekoinen liikkumisessaan, mutta silti se teki Oripäivillä hyvin kaiken, mitä pyydettiin. Irtohypytyksessä ylittyi vaadittu 120 senttiä, vaikka ori ei meinannut pystyä lyhentämään laukkaansa riittävästi.

Nimenomaan kokeen irtohypytyksessä vaadittavia korkeuksia on arvosteltu. 120 on paljon, kun otetaan huomioon, että suomenratsujen estemestaruudet hypätään tulevana vuonna kahtena päivänä ja kolmena kierroksena korkeuksilla 105 cm ja 110+115 cm. Puoliveriratsut hyppäävät SM-kisoissa 150, ja Oripäivillä vain 130.

”Laatua pystyisi kyllä arvioimaan pienemmilläkin esteillä”, Hakatie huomauttaa.

Hän painottaa, että kun vaatimukset ovat kovat, etenkin vähemmän kokeneet omistajat saattavat tehdä virheitä hevostensa valmisteluissa.

Peikkoa irtohypytettiin melko paljon, mutta matalilla korkeuksilla.

”Siitä näki sen luontaisen halun hypätä, että mä saan, mä saan, mä saan. Samaan aikaan se sen kouluhevoskaveri katsoi, että onko pakko ja sitten se rämpi yli”, Hakatie naurahtaa.

Innokkuudesta huolimatta esteet pidettiin helppoina, että tekemisessä säilyi ilo.

”Emme hypyttäneet sitä testin ylärajoilla kuin kerran, että se näki, että tällaistakin voi olla, että joskus joutuu pinnistämään ja ähkäisemään”, Hakatie kertoo.

”Erittäin hyvät tyypit, suurilinjainen, urheilullinen, ryhdikäs”, lukee Ryhlyn Peikonlehden jalostusarvostelussa. Kuva: Suomen Hippos/Leena Kahisaari

Hän toteaa, että elämä Ryhlyn Peikonlehden kanssa on ollut muuten helppoa, mutta nyt 4-vuotiskeväällä sillä oli aika, jolloin se heräsi oriuteensa. Vaikka Hakatie on puuhannut vuosikymmenet puoliverioriiden kanssa, hän kertoo siinä vaiheessa ymmärtäneensä, miksi moni ei halua pitää nurkissaan suomenhevosoria.

Peikko ei ollut paha, mutta sen keskittymiskyky putosi.

”Puoliverioriit joskus riehut ja pomppivat, mutta ne eivät lähde käsistä. Peikon kanssa tuli tunne, että se ajattelee, että nyt lähden tuohon suuntaan tai tuohon suuntaan, ja jos se lähtee, minä tulen latana perässä”, Hakatie selittää.

Hän korostaa, että ori saa kyllä olla karjas, mutta karjaskin ori voi olla sellainen, joka on miellyttämisen haluinen ja antaa ihmisen päättää asioista.

Onneksi Peikko osoittautui aika pian kuuliaiseksi. Kun sille tehtiin selväksi, että elämässä pitää tehdä töitäkin, jäi höyryämiskausi lyhyeksi.

”Sitten se oli, että ok, tehdään sitten töitä. Eikä se ollut edes silloin hormonihöyryissään ihmiselle vaarallinen, mutta se oli sellainen ’Ike Kanerva’, joka ei voinut itselleen mitään”, Hakatie hymyilee.

Nyt tarkoituksena on, että Ryhlyn Peikonlehti ottaa vastaan tammoja Sammalistossa. Kesällä myös ratsastetaan, ja tavoitteena on mahdollisesti 4-vuotiaiden Paccelli-cup ja ainakin syksyn Laatuarvostelu.

Pikkuori kiinnostui maastoesteistä jo päivän ikäisenä.  Kuva: Sonja Kaijansinkko

Ryhlyn Peikonlehden on kasvattanut Sonja Kaijansinkko, jolla on Virolahdella Ryhlyn talli ja gluteeniton pienleipomo. Peikonlehti on nuorena ähkyyn menehtyneen emänsä ainoaksi jäänyt jälkeläinen.

Ryhlyn suomenhevoskasvatuksen kantatamma on Peikonlehden emän emä Maniella (Jaanen Suikku – Henri). Maniellan puoliveli Maniero Ero-Morista on jättänyt erilaisesta laukastaan tunnetuksi tulleen, mutta estemestariksi edenneen oriin Varssi.

Maniella tuli Kaijansinkolle 14-vuotiaana siitostammaksi. Se oli kilpaillut ainakin kenttää ja esteitä kansallisella tasolla hypäten 110-luokkia. Kaijansinkko kertoo arvostavansa suomenhevosissa erityisesti tuloksia, hyppykykyä ja kokoakin. Maniellassa oli myös luonnetta.

”En tiedä, saako niin enää sanoa, mutta se oli tamma, jossa oli munaa”, Kaijansinkko kuvaa,

Maniella teki varsat neljänä vuonna peräkkäin: tamman Jaapelista, varhain ähkyyn menehtyneen oriin Veeran Taaverista sekä tamman ja oriin Ponuveikosta. Kotiin jäi jaapelilainen Ryhlyn Villiviini, joka on tehnyt kaksi varsaa.

Molemmat ponuveikkolaiset hän myi, mutta 4-vuotiaan Ryhlyn Kesäheinän hän osti takaisin 4-vuotiaana. Sen isä Ponuveikko oli hänelle oriina kaikin puolin mieleinen.

”Se nyt oli oikeasti legenda”, Kaijansinkko tiivistää 130-luokkiakin hypänneen oriin.

Ryhlyn Kesäheinä sijoittui 4-vuotiaana Harjun Laatuarvostelukarsinnoissa kolmanneksi. Se sai paikan finaaliin, mutta keskeneräisyyden takia Kaijansinkko päätti astuttaa tamman ja jättää finaalin väliin. Oriiksi hän valikoi Herkko Hurmauksen.

”Siinä oli kaikki: kiva luonne, se oli mennyt koulua ja esteitä, se oli terve ja tasaisen varma suorittaja. Minulla on herkkolaisiakin ollut kolme”, Kaijansinkko kertoo.

Hän painottaa, että lopulta tärkeää on myös se tunne, minkä hevonen hänelle antaa. Herkko Hurmauksen hän oli nähnyt katrillissa Corleonen kanssa ja ihastunut ensi näkemältä.

Vaikka kyllä hän ihastui omaan Peikonlehteenkin. Varsana oriin lempinimi oli Pele, jalkapalloilijan mukaan, sillä se tuli joka paikkaan kamikaze-tyylin pukkilaukalla.

”Se oli hyvin täpäkkä varsa”, Kaijansinkko muistelee.

Hän päätti jo oriin ollessa päivän ikäinen, että tämän hän pitää itsellään ja tekee siitä kenttähevosen.

Sen päätöksen hän kuitenkin perui, kun Hakatie halusi ehdottomasti Peikonlehden. Kaijansinkko ajatteli, että hitto, ei auta kuin myydä, kun saa hevosen tuollaiseen paikkaan.

Peikonlehden menestystä hän on seurannut mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Se vähän harmittaa, että hevoskasvatus on toistaiseksi niin kannattamatonta. Mielellään hän kasvattaisi, kun on paikat ja laitumetkin valmiina, mutta kulut ovat niin korkeat, että ei ole järkeä tehdä. Eivätkä spermakuljetuksetkaan niin hyvin kaakon suunnalle toimi: Peikonlehden siemenet piti hakea reilun kahden tunnin päästä itse autolla. Onneksi emä tuli kerralla kantavaksi.

Senkin Kaijansinkko on ehtinyt huomata, että ei hevoskasvatus helppo laji ole.

”Nyt varsoista varmaan maksettaisiinkin, jos Peikonlehden emä olisi hengissä. Mutta tuolla se kasvaa horsmaa pellonperällä”, hän huokaa.

Vaikka juuri nyt aika vastustaa, kuulostaa onneksi vähän siltä, että Ryhlyn-hevosia vielä joskus saadaan lisääkin. Maniellan linja jatkuu tyttärenpojan kautta, mutta eiköhän se jatku myös tammojen kautta.

”Peikon täti ja serkku minulla tuossa on. Täytyy katsoa. Tosi kiva olisi kasvattaa”, Kaijansinkko sanoo.

Loiste Priimus herätti ihastusta. Se kantakirjattiin toisella palkinnolla. Kuva: Suomen Hippos/Leena Kahisaari

Ypäjällä ratsusuunnalle II palkinnolla hyväksyttiin myös oriit Loiste Priimus (Säkkärän Sälli –Pilven Poika), Vaahterikon Kipinä (Ponuveikko –Hiluveri) ja Poutapäivän Aatos (Pätkä-Jätkä – Jaava), joka palkittiin lisäksi parhaana ratsusuunnan oriina parhaiden rakenne- ja suorituskoepisteiden voimin. Poutapäivän Aatoksen on kasvattanut Anne Haili ja sen omistaa Liisa Tiitola.

Suomenhevosoriit Vaahterikon Ryminä (Corleone – Repen Poika) ja Likan Legenda (Vihi-Totti –Johto-Tähti) palkittiin III palkinnolla.

Kallion Ruuti palkittiin ykköspalkinnolla. Kuva: Suomen Hippos/Leena Kahisaari

Pienhevossuunnalle hyväksyttiin neljä oritta. I palkinnolla ja samalla parhaana pienhevosoriin palkittiin ajokokeella arvostelunsa suorittanut Kallion Ruuti (Pisara Vihtori – Silvolan Elmeri). Kallion Ruutin on kasvattanut Niina Mäentaus ja sen omistaa Mia-Mari Puustinen. Myös Puustisen omistama ja kasvattama ori Kultsin Kunkku (A.T. Ukko-Myrsky – Kokeva) hyväksyttiin II palkinnolla.

Ratsastettavuuskokeella arvosteltu ori Minori (A.T. Unikuva – Jeppo) palkittiin II palkinnolla. Toinen ratsastettavuuskokeen suorittanut ori Friisin Kimmoisa (Friisin Paletti – Teerisalon Kiira, E.V. Jovankka) palkittiin III palkinnolla.