”Tässä työssä historia on käsin kosketeltavissa” – vaunuseppä herättää vanhat hevosajopelit eloon

Syyspäivänä loisteputkien valossa 49-vuotias vaunuseppä Jenni Mäntynen kiillottaa kupariputkea omalla verstaallaan Ypäjällä. Työn alla, viimeistelyä vailla, on yli sata vuotta vanha hevosvetoinen miesvoimaruisku, aikansa paloauto.

Mäntysen käsissä ruiskuvaunu on saanut uuden elämän ja lähtee valmistuttuaan palo- ja pelastusmuseon kokoelmiin Helsinkiin. Näin hevosen osuus palo- ja pelastustoimen historiassa pääsee osaksi museon kokoelmia.

”Aikoinaan kaupunkien ajureilla eli vossikoilla oli velvoite antaa hevonen palokunnan käyttöön tulipaloissa. Siitä ei tykätty, sillä hevonen saattoi olla jälkikäteen niin väsynyt, ettei voinut tehdä moneen päivään omaa työtään”, Mäntynen kertoo paloautonpunaisen miesvoimaruiskun äärellä.

Mäntynen on kunnostanut hevosvetoisia ajoneuvoja omassa Kiesimestarit-yrityksessään pian kolme vuosikymmentä. Ilman Mäntysen isoäidin pontevaa kurinpalautusta teinille ei Suomessa välttämättä olisi syvällisesti Euroopan vaunuhistoriaa tuntevaa, pelkästään hevosajoneuvojen konservointiin ja restaurointiin erikoistunutta yrittäjää.

”Isän verstaalla opin tietyt tekniikat ja aika nopeasti kiinnostukseni kieseihin ja vaunuihin heräsi. Kunnostin jotain omaan käyttöön ja pian naapuri kyseli, että tekisitkö mullekin. Siitä se lähti”, Mäntynen muistelee.

Jenni Mäntynen ”esibussin” eli linikan kyydissä. Joukkoliikenteen esiastetta edustavalla linikalla on kuljetettu väkeä Vantaalla ja linika palaa aikanaan konservoituna takaisin kotikartanonsa Håkansbölen vaunumuseoon. Kuva: Harri Nurminen

Hevosajopelien vähenemisen myötä vaunuseppien ammattikunta oli ehtinyt lähes kadota maailmasta. Pontta Mäntysen erikoisosaaminen sai, kun Hollannista löytyi alalla kuuluisa ja arvostettu oppi-isä, joka oli valmis jakamaan laajaa tietoaan pohjoisen maan kisällille.

”Itse asiassa mestari bongasi minut jostain ja oli ajatellut, että kas, nainen tekee tällaista. Keski-Euroopan kollegat haluavat jakaa tietoaan eivätkä istu sen päällä. Alalla mestari-kisälliasetelma on ainoa tapa oppia ammattiin. Ei näitä kirjoista lukemalla opi.”

Jenni Mäntysen ohjenuora työssään on oma näkymättömyys.

”Koitan aina muistuttaa, että meitsi on sivuseikka, se pakollinen paha, jonka tehtävä on tuoda entisaikojen mestarien työ esille. Mitä vähemmän oma osuus on lopputuloksessa näkyvissä, sen paremmin työ on onnistunut”, hän sanoo.

Vanhat hevosajopelit voivat kätkeä yllätyksiä sisäänsä. Linikan tavaralaatikkoon on hiiri kerännyt omat pehmusteensa. Kuva: Harri Nurminen

Harvinaiseksi käyneen käsityöammatin oppimisprosessissa on Mäntysen mukaan ollut useita vaiheita.

”Kymmenen vuotta meni jyvälle pääsemisessä. Seuraavat kymmenen vuotta siinä, että kuvitteli osaavansa ja sen jälkeen olen tajunnut, etten osaa yhtään mitään. Töitäni en ole laskenut, vain ne, joihin olen itse tyytyväinen. Enkä yhteenkään ole ollut, koska olen hirveä pilkunviilaaja”, hän sanoo hereästi nauraen.

Keskimääräinen kunnostuskohteen ikä on 130 vuotta ja huonokuntoisimpia hevosajopelejä on kannettu osina Mäntysen verstaaseen. Kiesimestarien asiakkaita ovat yksityiset ihmiset, museot ja säätiöt.

”Ajoneuvon arvoa ei lasketa rahassa, vaan kulttuurihistoriallisena aspektina”, vaunuseppä toteaa.

Miesvoimaruiskun entisöinti alkaa olla loppusuoralla. Kuva: Harri Nurminen

Mäntynen on restauroinut esimerkiksi evakkomatkalla käytetyn pienen kirkkoreen, johon sen iäkkään omistajan sisko oli pakomatkalla kuollut. Sepän käsissä uuden elämän sai myös harvinainen Jakovlev-vaunu, jonka käyttö- ja omistushistorian ketju satojen vuosien takaa Pietarista nykypäivään oli katkeamattomasti tiedossa.

Parasta mahdollista työpäivää vaunuseppä kertoo viettävänsä, kun käsissä on mielenkiintoinen kohde ja korvissa hyvä äänikirja.

”Tässä työssä historia on kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa.”