Kuka ihme haluaa ravivalmentajaksi?

Loputtoman pitkiä päiviä. Kuraa saa kaivella vielä suihkussakin mitä eksoottisimmista paikoista. Suuri vastuu toisten omistamista elävistä eläimistä. Käytännön työn ohessa monen moista paperisotaa ja asiakassuhteiden hoitoa. Taloudelliset haasteet ja alan epävarma tulevaisuus. Kuka ihme haluaa ravivalmentajaksi?

Tämä oli tietenkin kärjistettyä. Toimiihan allekirjoittanutkin ravivalmentajana. Siitä huolimatta minäkin esitän samaisen kysymyksen itselleni viikoittain. Kurjempien asioiden vastapainona saa kuitenkin lähes rajattoman mahdollisuuden vaikuttaa omaan työhönsä, näkee konkreettisesti kättensä jäljen ja pääsee mukaan tiiviiseen yhteisöön. Positiivisten asioiden lista on yhtä pitkä kuin negatiivistenkin, mutta se kuinka näitä asioita painottaa riippuu ihmisestä itsestään ja saattaa muuttua ajan kuluessa.

Paljon puhutaan siitä, kuinka vaikeaa on löytää osaavia ja tunnollisia hevosenhoitajia – mikä on valitettavan totta sekin. Usean hevosenhoitajan tai harrastajavalmentajan haastatteluja kuunnelleena korviin on silti kalahtanut se, että kovin harva haaveilee ammattivalmentajan urasta.

Vaikka nautinkin haaveammattini toteuttamisesta, en voi syyttää heitä siitä. Harrastajavalmentajana toimeentulo on taattu toisaalta eikä paperipinkan kanssa tarvitse taistella. Samalla saa paljon valmennustoiminnan positiivisia puolia. Toisaalta palkkatyön ja aikaa vievän harrastuksen yhdistäminen saattaa saada kuutamotreenarin haaveilemaan kokopäiväisestä valmennustyöstä.

Kahvipöytäkeskusteluissa tulimme siihen tulokseen, että samanlaiset kiksit tästä hommasta saisi yhden tai kahden hevosen kanssa. Toki hevosmäärän kasvu kasvattaa mahdollisuutta saada käsiinsä huippuhevonen, jonka kanssa korkean tason onnistumiset tuovat omanlaisiaan hienoja kokemuksia.

Hevosenhoitajana taas pääsee kiinni suuren tallin tuomiin mahdollisuuksiin. Päivät ovat yhtä lailla pitkiä ja kuraa kaivetaan silmistä ja korvista vielä viikon päästäkin, mutta jälleen toimeentulo on taattu eikä hallinnollisiin asioihin tarvitse ottaa osaa. Nykyisellään tuntuukin, että hevosenhoitajan työ voisi olla ammattivalmentajan työtä kiinnostavampaa alalle tähtääville.

Yllättävää kyllä useampi ammattiohjastaja on kertonut haastatteluissa myös hevosten valmentamisen kiinnostavan. Samalla ollaan kuitenkin nähty tarinoita, joissa ammattimaisen ohjastamisen ja ammattimaisen valmennustoiminnan yhdistäminen on polttanut kynttilää molemmista päistä. Toistaiseksi menestyvä ohjastaja pärjää taloudellisesti paremmin kuin kohtalaisesti tai hyvinkin menestyvä valmentaja. On vaikea nähdä tilannetta, jossa maan kärkikaartiin kuuluvat ohjastajat vaihtaisivat työnkuvansa ravivalmentajaksi.

Toistakaamme siis kärjistetty kysymys – kuka ihme haluaa ravivalmentajaksi? Valmentajana toimimisen positiivisten puolien esille tuominen on toki tärkeää, mutta se ei poista karua todellisuutta. Vaikka saisimme kauniiden sananparsien avulla houkuteltua uusia ihmisiä aloittamaan toiminnan, se voi loppua yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Hevosihmiset ovat lujaa tekoa eivätkä pitkät päivät tai huonot työolosuhteet ole se syy miksi ammattivalmentajaksi ei ryhtyisi tai alaa haluaisi vaihtaa. Se on taloudellinen epävarmuus ja kovan työn rahallinen tuloksettomuus.

Suomestakin löytyy valmentajia, jotka pärjäävät myös taloudellisesti. Valitettavan suuri osa tuloista muodostuu palkintoprovisioista. Sinänsä hyväksyn tämän luonnonvalinnan. Menestyvät selviävät. Näinhän se on monessa asiassa. Koko raviurheilun tulevaisuuden ja sen rahoituksen epävarmuus tuo kuitenkin jännämomentin myös menestysvalmentajille. Puhumattakaan niistä, jotka ovat juuri aloittaneet toimintansa tai haaveilevat sen käynnistämisestä.

Haluan todella kovasti uskoa uuteen ATG:n kanssa yhteistyössä perustettavaan peliyhtiöön. Näistä tulevaisuudenkuvista on keskusteltu pitkin vuotta jo kyllästymiseen saakka. Suomen Hippoksen tällä hetkellä työstämä hevosalan strategia sen sijaan kiinnostaa todella paljon. Mihin suuntaan raviurheilua lähdetään ohjaamaan ja minkälaisia ammatillisia mahdollisuuksia se tuo tai vie mukanaan?

Strategia tulee ohjaamaan myös rahoituksen jakoa. Mikäli ratojen toimintatuet pysyvät jotakuinkin ennallaan, palkintotaso tulee ainakin väliaikaisesti romahtamaan. Ennakkomaksulliset ikäluokkakilpailut elättävät jossakin määrin itsensä ja niistä saatavat provisiot ovat merkittävä tulonlähde valmentajille. Nuoriin hevosiin satsanneilla valmentajilla voisi siis ajatella olevan pullat paremmin uunissa.

Uskon, että pitkään alalla toimineet menestyneet valmentajat tulevat säilyttämään toiminnan mahdollisuudet vaikeiden aikojenkin yli. Myös nuoriin hevosiin satsanneilla tuoreilla valmentajilla on mahdollisuus. Legenda-osastoon menevät valmentajat alkavat kuitenkin olla iällä. Hassua kyllä, ammattivalmentajissa on hyvin pitkälti kahta sukupolvea lähes kolmenkymmenen ikävuoden erolla. Monet tuoreemmista valmentajista ovatkin aiemman valmentajasukupolven jälkikasvua.

Mitä tapahtuu sitten, kun vuosikymmeniä toimineet ammattivalmentajat eläköityvät? Usean pienemmän valmentajan toiminta voi kyykätä jo parin lamavuoden seurauksena. Siunattuja ovat ne, jotka voivat tehdä vaihdon lennosta vanhempiensa kanssa. Muilla tulee kuitenkin olemaan vaikeaa.

Melko pian edessä voi siis olla tilanne, että ammattivalmentajia ei enää ole. Ne muutamat, jotka näistä lamavuosista tulevat selviämään, pärjäävät varmasti jatkossakin. Jos luonnonvalinnan annetaan tehdä tehtävänsä tässä kohtaa ja kotisohvaomistaminen halutaan mahdollistaa jatkossakin, on keksittävä, mistä seuraava sukupolvi ammattivalmentajia saadaan.