Kipinän hevosten kouluttamiseen antoi ravisukuinen Liitu-Poika, samasta isästä kuin moninkertainen suomenhevosten koulumestari Corleone. Kuva: Minna Urosen albumi
Minna Uronen suosii tylsän näköistä ratsastusta – ratsuttajan tie vei Savitaipaleelta Luxemburgin kautta Hattulaan
Minna Uronen innostui ensin hevosista ja myöhemmin myös ihmisistä.TilaajalleHattula
Minna Urosen om hevonen Sparkleizer (Womanizer - Shannon Dale Y2K) pääsi viime syksynä mukaan EQPro Championsarjan finaaliin 7-8-vuotiaille ollen neljäs. Kuva: Miia LahtinenMinna Uronen on työskennellyt pian vuoden päivät Hattulan uudessa kouluratsastuksen valmennuskeskuksessa Wesundassa vetäen sen valmennus- ja ratsutustoimintaa. Takana on jo pitkä päivätyö hevosurheilun parissa.
”Wesunda on iso satsaus koko suomalaiselle ratsastusurheilulle ja kouluratsastukselle, ja toivottavasti minun ammattitaidostani on tässä jotain hyötyä”, hän sanoo.
Urosen uran alku oli tavallinen. Tyttö asui Savitaipaleella, lähti äitinsä mukana ratsastuskouluun 7-vuotiaana ja innostui ikihyvikseen. Kun hän oli 14-vuotias, hänelle ostettiin puolet ratsastuskouluponista, ja kun hän sai peruskoulun päätökseen, hän sai 5-vuotiaan ajetun suomenhevosen nimeltä Liitu-Poika (i. Erovisku). Liitu-Pojan kanssa hän lähti Harjuun opiskelemaan kaksoistutkintoa, eli hakemaan sekä ylioppilaslakkia että ratsastuksenohjaajan papereita.
Opinnot veivät kolme vuotta, ja sinä aikana Liitu-Pojasta kuoriutui kelpo ratsu, jolla Uronen suoritti ohjaajan loppukokeet esteillä ja koulussa.
Harjoittelu vei hänet Saksaan Laura ja Niclas Aromaan tallille, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Hän ihastui saksalaiseen hevoskulttuuriin, osaamiseen, hienoihin kilpailuihin ja nurmikenttiin.
”Se oli ihan toinen maailma”, hän sanoo.
Uronen päätti, että kunhan vain hevoselle saadaan hyvä koti, hän palaa Keski-Eurooppaan.
Liitu-Pojalle löytyikin uusi omistaja ja Uroselle työpaikka kouluratsastaja Terhi Stegarsin tallilta Luxemburgista. Siinä vaiheessa Uronen ei ollut vielä erikoistunut kumpaankaan lajiin, mutta näin sattuma teki hänestä kouluratsastajan.
”Yritän kyllä yhä hypätä pieniä ja käydä maastossa, että ne taidot eivät unohdu”, hän sanoo.
Kansainväliselle koulutallille lähteminen ei pelottanut.
”Minua ei haittaa pedantti eikä nihilistinenkään suhtautuminen”, Uronen hymyilee.
”Onhan siellä nuoria erilaisella motivaatiotasolla ja erilaisista lähtökohdista, mutta eivät he toivottomia ole, he vain tulevat erilaisesta kulttuurista.”
Ensimmäisen vuoden jälkeen hän mietti jatko-opiskelua, jolloin Stegars usutti hänet jäämään tekemään saksalaista ratsuttajan tutkintoa. Kouluttautuminen kesti kolmen vuoden ajan ja lähikoulua oli aina yhden päivän viikossa.
Opiskelun myötä Uronen alkoi ratsastaa enemmän. Ensin hän meni niitä, joita muut eivät halunneet, kuten poneja ja vanhoja kenttähevosia. Ajan kanssa hän alkoi saada myös omia asiakkaita ja hän pääsi ratsastamaan jo GP-tasoa lähestyvillä hevosilla.
Ammattitaito kehittyi, ja Uronen viihtyi Luxemburgissa ja Stegarsin tallilla vuoteen 2019 saakka. Silloin Stegars muutti uuteen talliin toiselle puolelle Luxemburgia, ja Uronen lähti Luxemburgissa tanskalaisen hevoskasvattajan luo. Hänestä tuli tallin kakkosratsastaja, joka hoiti myös sisäänratsastukset.
Suomeen hän palasi Suomeen syksyllä 2021, kun hänen äitinsä sairasti. Muutenkin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tuli halu palata kotimaahan.
Työpaikka löytyi mukavasti Harjun oppimiskeskuksesta taitovalmentajana. Uronen opetti oppilaille ratsastusta ja hevosenhoitoa, ja samalla hän opiskeli itse Ypäjällä ratsastuksenopettajaksi. Nyt master-opettajan tutkintokin on pientä vaille valmis.
Uronen kertoo tykänneensä Harjussa oppilaiden kanssa työskentelemisestä.
”Onhan siellä nuoria erilaisella motivaatiotasolla ja erilaisista lähtökohdista, mutta eivät he toivottomia ole, he vain tulevat erilaisesta kulttuurista”, hän sanoo.
Minna Uronen ratsasti Justina Vanagaiten klinikassa Maija Korpivaaran 5-vuotiaalla hevosella Vival de Halliers. Kuva: Miia LahtinenUrosen oma hevonen on nyt 9-vuotias Sparkleizer, jonka hänen tuttunsa toi Irlannista Luxemburgiin. Siitä oli ajatus tulla parempi harrastehevonen esteille, mutta se osoittautui esteillä epävarmaksi.
Ruunan ollessa neljä Uronen alkoi ystävänsä kanssa viedä sitä eteenpäin kouluratsastuksessa. Ystävä kuitenkin loukkaantui hevosten kanssa, oli muutaman viikon koomassa ja sai vuoden ratsastuskiellon, jolloin Uronen osti hevosesta osan ja otti sen mukaansa Suomeen.
Ajatus oli, että hevonen myydään sitten yhdessä sopivassa kohtaa. Hevosen ollessa kuusi Uronen teki sillä ratsastuksenopettajien koulunäytöt, ja tänä keväänä se on startannut rataharjoituksissa interiä.
”Nyt itselläni ei ole enää varaa ostaa sitä kokonaan itselleni, olisi pitänyt tehdä niin aiemmin”, Uronen hymähtää.
”Mutta en ole kovin kilpailuorientoitunut.”
Wesundan työpaikasta hän kuuli viime vuoden alkupuolella, ja siihen tilaisuuteen hän päätti tarttua.
”Harjussa ja opiskelijoissa ei ollut mitään vikaa, mutta tämä oli mahdollisuus, joka oli otettava”, hän tiivistää.
Muutto Hattulaan Kanta-Hämeeseen tapahtui vuosi sitten toukokuun alussa. Uronen kertoo olevansa yllättynyt siitä, kuinka vaivattomasti asiat ovat lähteneet käyntiin. Arki pyörii hyvin, ja asiakkaita on löytynyt. Eri-ikäisiä hevosia hänellä on ratsutettavanaan 7–8. Ohjelmaan kuuluu myös kilpaileminen.
”Mutta en ole kovin kilpailuorientoitunut. Ei minua haittaa, jos en yhtenä kesänä pääse kilpailemaan, kunhan kotona saa jotain järkevää aikaan siinä välissä”, hän linjaa.
Kouluratsastajana hän kuvaa olevansa ”tahti-rentous-tuntuma-osastoa”. Hän kertoo, kuinka tallilla juuri oli rataharjoitukset, jotka Wesundan omistaja Heidi Taipale arvosteli.
”Ratsastin Helpon A:n, ja Heidi ihmetteli, että miten hevonen nyt yhtäkkiä liikkui koko radan korrektissa muodossa, vaikka en koskaan ole nähnyt sinun ratsastavan sitä kuin eteen ja alas”, Uronen hymyilee. ”Ratsastan paljon suhteellisen pitkässä muodossa, rentona ja letkeästi, niin tuntuma paranee. Mutta se voi olla aika tylsää katsottavaa.”
Myös valmennettavat saavat oppia, että hevoset ratsastetaan sisäpohkeella ulko-ohjalle ja temppuja saa odottaa.
”Muutama käynti-ravi-siirtymä siinä saattaa tulla tehtyä. Harjussa oppilaat sanoivat, että jos he eivät mitään muuta koulussa oppineet, niin sisäpohkeen.”
Minna Uronen viihtyy hyvin Wesundan tiloissa. ”Ei tarvitse pelätä, onko pohja jäässä”, hän sanoo. Kuva: Miia LahtinenUronen itse on oppinut vuosien varrella nauttimaan yhtä lailla ihmisten kuin hevosten opettamisesta.
”Yläasteikäisestä olen ymmärtänyt, että haluan tehdä työkseni hevosia, eikä sen jälkeen mikään muu ole kiinnostanut”, hän sanoo.
”Hevosten kouluttaminenhan on kuin erityisopettajan työtä: koko ajan pitää soveltaa yksilöllisesti erilaisia tukitoimia, että hevoset tajuavat, että ei tämä ole vaikeaa.”
Nykyään sama ajatus on laajentunut koskemaan ihmisiäkin.
”Aiemmin ihmiset olivat minulle vain sivujuonne ja pakkopullaa. Nykyään ajattelen, että hekin ovat mielenkiintoisia”, Uronen paljastaa.
- Osaston luetuimmat
