Näyttelykunnossa 35-vuotiaana

Muistin Pojan (Viltter – Ponnen-Muisto) omistaa Soile Rautavirta, ja sen on kasvattanut hänen jo edesmennyt ukkinsa Veikko Heinonen.

Rautavirta kertoo, että näyttelyyn lähdettiin, kun tutut yllyttivät. Mikäs oli lähtiessä, kun Muistin Poika eli Papu on hyvässä kunnossa.

”Ja se tykkää käydä välillä maailmalla, matkustaminen virkistää sitä”, Rautavirta kertoo.

Toki ruunalla on jo omat urautumisensa. Se esimerkiksi matkustaa aina trailerissa vasemmalla puolella, oikealle puolelle se kieltäytyy menemästä.

Näyttelyyn osallistui yli 70 suomenhevosta, ja Muistin Poika oli kolmanneksi paras. Rautavirta kertoo, että sillä myös on todella hyvä rakenne.

”Yksi- ja kaksivuotiaana se sai ykkösen ja 32-vuotiaana 44,5 pistettä suomenratsujen näyttelyssä”, hän kehaisee.

Rautavirta kertoo, että Muistin Pojan pitkän iän salaisuus lienee se, että se viettää tavallista hevosen elämää, eikä sitä kohdella vanhana. Sillä ratsastetaan ja ajetaan, eikä sitä päästetä lihavaksi.

”Sitten kun haluan, että siltä henki lähtee, jätän sen tarhan reunaan eläkkeelle”, Rautavirta ironisoi.

Tosin nyt tarhakin on sellainen, että se pitää hevosen kunnossa: on tilaa ja korkeuseroja.

Yönsä Muistin Poika viettää kesät talvet sisällä kavereiden kanssa, koska silloin se tuntuu nukkuvan parhaiten. Pääruoka on heinä. Iltaisin se saa kilon verran heinäpellettiä ja muita ruokia vain desin mitalla. Karvanvaihtojen aikaan ruokintaan lisätään valkuaista.

Talveksi Rautavirta klippaa hevosen jalkoja myöden nähdäkseen, onko hevonen kunnossa vai pudottanut lihaksiaan.

”Se on kuin avaisi joulupakettia, mutta aina sieltä on paljastunut sporttisen näköinen hevonen”, hän myhäilee.

Parissa Unihiekkamyrskyn kanssa. Unihiekkamyrskyn emänemänemä on Muistin Pojan puolisisko emästä Muisti.  Kuva: Sanna Kostamo

Ja on hän hoitanutkin ruunaansa. Käydäänpä sairaskertomus läpi ihan merkkinä siitä, että kyllä vanhakin hevonen pystyy usein parantamaan itsensä, kun vaan saa mahdollisuuden.

Parikymppisenä Muistin Poika sai hankosidevamman, joka parantui hyvin. Muutamien vuosien päästä se sai toisen hevosen potkusta hiusmurtuman polven yläpuolelle. Sekin parantui, mutta jänteet alkoivat kirrata, niin että vuohinen kävi pystyksi. Muutaman vuoden kuluttua, 29-vuotissyksyllä, todennäköisesti tästä virheasennosta seurasi jännevamma pinnallisessa ja syvässä koukistajassa sekä syväkoukistajan tukisiteessä.

Silloin Rautavirta joutui hetken miettimään, että hoitaako vai ei. Hän päätti valita toivon ja yrittämisen, ja jalka parantui kuin parantuikin levon ja iilimatohoitojen avulla. Iilimatoja käytettiin yhdeksän kuukauden ajan, kahden viikon välein. Jalka tuli käyttökuntoon – ja kaikkien ihmeeksi myös jalan asento korjaantui normaaliksi. Muistoksi loukkaantumisista jäi vain jumittava lapa, joka vaatii kävelyä ja hierontaa pysyäkseen notkeana.

Vuonna 2016 Muistin Poika sai lääkityksen aivolisäkkeen hyvälaatuisen liikakasvun eli cushingintaudin takia. Oireita ei ollut, eikä niitä ole vieläkään, mutta arvot olivat vähän koholla. Puolikas vaaleanpunaista tablettia päivässä riittää yhä.

Hampaat ruunalla eivät toki ole kuin nuorella hevosella, mutta mitään kipuoireita ei ole ja heinä maittaa. 28-vuotiaana poistettiin yksi kulmahammas viisituntisessa operaatiossa, kun ruuna löi sen karsinan kalteriin.

Vatsakin on välillä vaivannut. Vuonna 2015 hevosella oli paha ummetusähky, jonka takia se vietti seitsemän päivää klinikalla Viikissä. Syynä oli liian lähelle sähköaitaa laitettu juoma-astia, josta Muistin Poika ei juonut, mutta jota tarhakaveri tyhjensi niin, että juomattomuus jäi huomaamatta.

Ja koska pieniä syntejä vanhuksella saa jo olla, Muistin Poika harrastaa rotutoveriensa peruspahetta eli hiekan syömistä. Viime syksynä hiekkaa huuhdeltiin klinikalla pois monta päivää, ja nyt Rautavirta taistelee hiekkaa vastaan psylliumilla.

Muistin Poika herätti näyttelyssä ansaittua ihastelua. Onnittelemassa Roger Lumberg ja Jaana Husu-Kallio. Kuva: Sofia Pakarinen

Mutta Rautavirta hoitaa, koska hän tietää, että ihminen saa olla kiitollinen, kun on hevonen, joka käy ja kukkuu, vaikka se olisi vanhakin. Muutakin on nähty. Omista kasvateista yksi kuoli vuotiaana suolikierteeseen ja toinen syntyi yliaikaisena keskosena, jolle jalat jäivätkin vinksinvonksin kaikesta hoidosta huolimatta.

Muistin Pojan hän tuntee jo kuin omat taskunsa.

”Ainoa millä se yllättää, on se, mihin se vielä pystyy”, hän sanoo lämpöä äänessään.

Viime vuonna hän valjasti ruunan parivaljakkoon ensimmäistä kerta sen elämässä.

”Se on hyvä opettaja. Kun lapset töhöttää, se hiljentää, päästää vetoliinat löysälle ja sanoo, että vedä itse”, Rautavirta kertoo.

Silmätippojen laitto tai järveen meneminen ovat kohtia, jolloin käydään yhä aina pieni tahtojen taistelu.

”Sitten vartin päästä se ajattelee, että no ei toi akka anna periksi, varmaan mun on mentävä”, Rautavirta kertoo.

Muistin Poika siirtyi Soile Rautavirran omistukseen 7-vuotiaana.  Kuva: Sofia Pakarinen

Kun hevonen ja ihminen ovat olleet yhdessä niin kauan, kuin Rautavirta ja Muistin Poika ovat ehtineet olla, kaikkiaan 35 vuotta, lajien välille syntyy yhteinen ymmärrys. Jos Muistin Poika ei pidä jostain, se laskee hampaansa Rautavirran olkapäälle kysyäkseen, että mihin sinä olet minut tuonut. Ja harjatessa se ottaa käden suuhun ja nälvää sitä.

”Sitä en tekisi kenenkään muun hevosen kanssa”, Rautavirta hymyilee.

Ja toki hän senkin tietää, että mikään ei ole ikuista.

”Kyllä sen sitten näkee, kun Papu ei ole enää kunnossa. Se on vaikea päätös, enkä halua ajatella sitä, vaan eletään nyt tässä hetkessä. Se tilanne tulee, kun se tulee. Voihan se olla tuossa vielä 10 vuoden päästä!” hän päättää.