

Vuonna 1997 syntynyt ja vuonna 2020 kuollut Säkkärän Sälli saavutti yhden koulumestaruushallimitalin ja sai vain 24 jälkeläistä, mutta se tullee jättämään jotain aivan omaa suomenhevosratsujen geenistöön.
Säkkärän Sälli on isä 55 jälkeläistä jättäneelle moninkertaiselle koulumestarille Kulta-ahon Kasimirille (ei. Lorentso) ja tulevaisuuden huipuksi povatulle oriille Loiste Priimukselle (ei. Pilven Poika). Lisäksi Säkkärän Sälli on jättänyt pienhevosten mestaruuksissa pronssia voittaneen oriin Chemeikka (ei. Tulirusko), ja se on emänisä tämän vuoden neljänneksi suositummalle suomenratsuoriille, 4-vuotiaalle Kuninkaan Paluulle (i. Lakeus Kingi).
23-vuotiaaksi eläneen Säkkärän Sällin periyttäjän kyvyt ehdittiin kyllä huomata jo sen eläessä, mutta muutamia astutuskausia meni pieleen siittiöiden epämuodostumien takia. Oriin 19 vuoden ajan omistanut Mari Kolehmainen kertoo, että kiinnostusta vähensivät myös oriin kavioruston luutumat, joihin kiinnitettiin oriin nuoruuden vuosina enemmän huomiota kuin nykyisin tavataan tehdä.
Kolehmainen kertoo, että Säkkärän Sälli hyppäsi kilpaa jopa 115 sentin tasolla saakka. Sen luonne oli kuitenkin enemmän kouluhevosen, ja liikettä ja kokoamiskykyä riitti. Vaikka ori oli olemukseltaan raskas, se pystyi liikkumaan ja lyhentämään itsensä vaivattomasti myös laukassa.
Säkkärän Sälli jätti myös jälkeläisiinsä pehmeyttä ja kokoamiskykyä, mitä kouluratsuissa tarvitaan. Samaa muovailtavuutta ja yhteistyökykyä on myös niiden luonteessa. Sekä Kasimir että Priimus ovat taitaneet piruetit, sarjavaihdot ja piaffiakin.
Mistä Säkkärän Sällin geenit sitten tulevat?
Jotain hienoa on varmasti tuonut sen emä Hotti (Totti – Ari-Tuli), joka jätti kuusi varsaa, joiden joukossa oli ratsukantakirja- ja kouluori Haavekuva (i. Perikuva).
Haavekuvan ratsastaja ja omistaja Marjo Moilanen kertoo, että Haavekuvakin teki vaihtosarjat, piaffen ja passagen.
”Sillä oli hirveät jouset, se kokosi ja kokosi!” hän kehuu.
Haavekuva jätti 41 jälkeläistä, joiden joukossa jalostusarvostellut oriit Haavislainen ja Taranis, 3-vuotiaana Laatuarvostelun voittanut Saalin Hilma sekä kouluradoilla pärjänneet Haaveprinssi, Haavetango ja Haavis-Estelle.

Säkkärän Sällin kasvattaja on suomenhevosia Harjavallassa nykyään Rols-päätteellä kasvattava Ilkka Huikkala. Hänelle Säkkärän Sälli ja erityisesti sen isä Säkkärä ovat jääneet mieleen erittäin hyvin.
Säkkärän Sällin emää Hottia hän kuvaa raskasrakenteiseksi tammaksi, josta hän olisi teettänyt mielellään enemmänkin varsoja. Sillä oli kuitenkin ähkyjen kanssa riesaa, ja se kuoli samana vuonna, kun Säkkärän Sälli syntyi.
Hotti oli johtajatamma.
”Kun se oli vesiastialla, se halusi, että hän on siinä yksin, ja muut juovat sitten vasta. Mutta kun se oli juonut, se lähti astialta pois, ja antoi muiden juoda”, Huikkala kuvaa.
Säkkärän Sällin emänisä Totti oli Kirppu-isälinjan ori, josta jäi reilut 200 jälkeläistä. Vuonna 1961 syntynyt Totti eli 34-vuotiaaksi, ja sitä käytettiin siitokseenkin kolmekymppiseksi asti.
Säkkärän Sällin emänemä Virike oli 30,4-ennätyksellään omana aikanaan hyvä kilpatamma. Virikkeen emä Virikka taas on toisesta tyttärestään Lennokkaasta lähtevän sukuhaaran kautta Suur-Hollola-voittaja Wertin ja monen muun modernin menestysravurin sukutaulussa.
Huikkala uskoo, että jalostuksellisesti suurin taika oli kuitenkin Säkkärän Sällin isässä, pienikokoisessa Säkkärässä. Sitä tarjottiin pienhevoskantakirjaan, mutta se mitattiin Ypäjällä puolta senttiä liian korkeaksi. Se jätti vain 13 jälkeläistä, joista yhden emä oli shetlanninponi ja toisen lämminveriravuri. Nyt oriin suku jatkuu ainoastaan Säkkärän Sällin kautta.
Säkkärä juoksi radoilta reilut 65 000 markkaa ja ennätyksen 29,9ake. Se oli ravihevosena suvukas hevonen. Sen isä oli 6-vuotiaana Tuomo Mäkelän tallipalossa kuollut legendaarinen periyttäjä Vekku-Lento.
Vekku-Lennosta jäi 89 jälkeläistä, joista tähtijuoksijoita oli aikakauteen nähden hurjat 25. Merkittävin Vekku-Lennon jälkeläinen oli juoksijajalostuksen suurimpiin nimiin kuuluva ori Suikku, josta jäi 1241 jälkeläistä.
Säkkärän kasvattaja Kirsi Kosonen muistaa hyvin sekä Säkkärän, että sen emän Vilitähden.
”Ihailtuja hevosia, miten sanoisin, hyvin käsiteltäviä. Puhdasravisia, jalat ja askelet kohdillaan. Mutta eivät tavallisia möllyköitä kumpikaan”, hän kertoo.
Huikkalakin kuvaa Säkkärää täysin erityislaatuiseksi oriiksi. Hän kertoo tapauksesta, kun vähän toisella kymmenellä olevat tytöt lähtivät ratsastamaan, toinen Säkkärällä, toinen tammalla. Säkkärän ratsastaja putosi kyydistä, ja ori ehti jatkaa muutaman kymmenen metriä tamman perässä. Mutta sitten se kääntyi ja palasi ratsastajansa luo. Naapuri auttoi tytön selkään, ja matka saattoi taas jatkua.
Tarina tuokin Huikkalalle mieleen vekkulentolaisen tamman, jolla hän teki metsätöitä. Se odotteli aina rauhassa kuorman tekemistä, mutta sillä sekunnilla, kun viimeinen solmu vedettiin kuormassa kiinni, se jo lähti matkaan. Mutta jos mies ei joskus ollutkaan valmiina, se pysähtyi hetken päästä odottamaan. Sellaista kovin moni ripeä hevonen ei tee.

Säkkärän Sällin kohdalla Huikkala painottaa, että kyllä omistaja Mari Kolehmainen oli tärkeämpi kuin kasvattaja. Kolehmainen valitsi oriin hänen laitumiltaan, koulutti sitä eteenpäin ja tarjosi sitä aktiivisesti jalostukseen.
Mutta sitä mies vähän murehtii, että Säkkärälle jäi niin vähän varsoja, eikä suku jatku kuin Säkkärän Sällin kautta.
”Se on menetys, kun niitä ei ole enempää. Olisin toivonut, että siltä olisi jäänyt jotain ravipuolellekin. Mutta Marille kiitos, että jäi Säkkärän Sällin kautta”, hän sanoo.