Kangasalan hevospraktiikan pieni toimistohuone on myös satulaseppä Jutta Luhtisen työpaja. Klinikkakäynnin yhteydessä hän pystyy tarkistamaan, onko satula hevoselle sopiva vai vaatiiko se muokkausta. Kuva: Jarno Mela
Moniammatillisen eläinlääkinnän uranuurtaja Heikki Saarinen: ”Täällä hoidetaan samalla tavalla pihankoristetta ja kallista kilpahevosta”
Kun hevonen tulee Kangasalan hevospraktiikkaan tutkittavaksi, sitä vastassa on moniammatillinen tiimi, joka ei tyydy ensimmäiseen ja ilmeisimpään diagnoosiin. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran MT Hevosten vuosikuvastossa alkuvuodesta 2024. Ajankohtaiset faktat on päivitetty ennen nettijulkaisua.Tilaajalle
Hevosia koko 45-vuotisen eläinlääkäriuransa hoitanut Heikki Saarinen etsii yhä jatkajaa hevospraktiikalleen Kangasalan Tiihalaan. Kuva: Jarno Mela45 vuotta hevospraktiikkaa tehnyt eläinlääkäri Heikki Saarinen istuu pakkaspäivänä pienen klinikkansa lähes trooppisen lämpimässä toimistohuoneessa ja heiluttelee näppejään. Harmaahiuksisen eläinlääkärin sormet viuhuvat vinhasti ilmassa muutaman sekunnin ajan.
”Sillain se täällä menee, että me katsotaan hevosesta kaikki ne paikat, joiden ajatellaan voivan liittyä sen ongelmiin. Harvoin on tilanne, että otettaisiin ultra esiin sillä ajatuksella, että löydetään potilaasta vain yksi hoitoa vaativa kohta”, Saarinen kuvailee.
Saarinen tekee työtään kuin etsivä, tutkii kaikkia mahdollisia johtolankoja. Hän toteaa, että etsiväeläinlääkäri löytää paitsi tavallisimpia vammoja, myös niihin nivoutuvia ongelmia.
”SI-nivelen ligamenttivauriot sekä lonkka- ja vatsalihasten kiinnityskohtavauriot ovat tavallisia löydöksiä. Etuosasta taas paljastuu toisinaan useita hauis- ja rintalihasvaurioita. Kaulan alueella tyypilliset löydökset ovat sekä nikamien fasettinivelongelmia että lihasvaurioita.”
Kangasalan klinikka on tunnettu erityisesti hevosten ylälinjan ongelmien asiantuntijana.
Saarisen näppituntuma on kuuluisa ilmiö. Jo 2000-luvulla hän kokosi tuolloin Wääksyn kartanolla sijainneelle, perustamalleen Kangasalan hevosklinikalle moniammatillisen tiimin. Siihen kuului kaksi eläinlääkäriä, kiropraktikko ja enimmillään neljä hevoshierojaa. Hieroja Tuula Pursiainen oli pitkään Wääksyssä yksi klinikan osakkaista.
Nykyinen klinikka on toiminut viime vuodet Roineen rantamaisemissa mutkaisen soratien varrella. Klinikkatilat on rakennettu pieneen hevostalliin.
Paikasta puuttuu prameus, mutta asiakkaita se ei hämää. Saarisen tiimille tuodaan hevosia satojen kilometrien päästä, Suomenlahden eteläpuolelta ja Keski-Pohjanmaata sekä Joensuuta myöden.
Saarinen hymähtää.
”Kesämökkiklinikka sopii tällaiselle eläkeäijälle.”
Tänään yksi asiakkaista on tullut Helsingistä. 16-vuotiaan newforest-tamma Elshofs Gondan omistajat, Tia Vuohtoniemi tyttärensä Nuppu Vuohtoniemen kanssa toivat ponin vuosi sitten ensimmäistä kertaa Kangasalle, jossa todettiin, että sen selkäjänne oli revähtänyt. Nyt tamma on kontrollikäynnillä rintalihasrevähdyksestä ja lautasalueen ligamenttivauriosta.
”Vuosi sitten soitin Nupun valmentaja Kikko Kalliokoskelle ponin oireista. Hän sanoi, että viekää Gonda suoraan Kangasalle, siellä saatte ponin kerralla kuntoon”, Tia Vuohtoniemi kertoo.
Hän toteaa, että kävi juuri kuten Kalliokoski oli sanonut. Syy löytyi ja hoidolla poni tervehtyi. Gondan uusien ongelmien ilmetessä suunnaksi otettiin ilman pohdintoja Kangasala.
”Tänne kestää kaksi tuntia ajaa Helsingistä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Tämä on ihana paikka, jossa on kiva tunnelma. Erityisesti hevosten tutkimiseen ja hoitamiseen liittyvä rauhallisuus vetoaa”, Vuohtoniemi sanoo.
”Hevosella voi olla kipua, vaikka siltä ei löytyisi anatomisia muutoksia. Mutta eihän se sano, että nyt kuule sattuu kaulaan tuosta kohdasta”, Saarinen toteaa.
Aina ei etsiväkään tiimi löydä perimmäistä syytä hevosen oireiluun. Silloin potilas jää seurantaan.
”Periaatteessa meidän tutkimuksen tavoite on olla holistinen, kokonaisvaltainen. Jos hevosen ylälinjassa on sanomista, toivotaan että satula tulee hepan kanssa tänne ja satulaseppä katsoo satulan. Selkäjänneongelmissa satula katsotaan vielä viimeisessä kontrollissa, sillä ei ole mitään mieltä laittaa ylälinjaa kuntoon ja läntätä sinne sitten epäsopivaa satulaa.”
Kangasalan tiimissä Saarinen on tällä hetkellä ainoa eläinlääkäri, mutta pitkän linjan ammattilaisina hänellä on klinikalla klinikkapäällikkö ja hevoshieroja Jasmine ”Minni” Huohvanainen sekä satulaseppä Jutta Luhtinen. Molemmat ovat tulleet Saariselle töihin 2010-luvun alussa. Eläinlääkärin avustajana toimiva Mira Korkeakoski tuli Huohvanaisen äitiyslomasijaiseksi ja jäi taloon.
Luhtinen on tähän asti pysynyt vaiti ja keskittynyt asiakkaan satulan toppaamiseen, mutta nyt hän toteaa, että mikäli hevosella on ongelma ylälinjassa, ei satulassa tarvitse olla isosti mitään vialla. Hoitojen edetessä satulan sopivuus muuttuu hänen mukaansa väkisinkin.
”Hevoset ovat tosi tarkkoja satulasta, mutta vieläkään ei satulan huollattamista ajatella kuuluvaksi puolivuotisohjelmaan. Satula tuodaan tarkastukseen yleensä siinä kohtaa, kun ajatellaan, että se on epäsopiva”, Luhtinen sanoo ja survaisee villan topakasti satulan uumeniin.
Klinikkapäällikkö Huohvanainen heittää ilmoille kysymyksen.
”Ja miten paljon hevosten muilla varusteilla pelataankaan satulaan verrattuna?”
Klinikan väki on satula-asiassakin hevosen puolella. Saarinen naurahtaa, että kannattaa laittaa merkille, että tällä klinikalla ei myydä satuloita.
Gonda-poni on tullut tarkistuskäynnille ja saamaan shokkiaaltohoitoa. Heikki Saarisen vieressä vasemmalla klinikkapäällikkö Jasmine Huohvanainen. Gondan omistajat Tia ja Nuppu Vuohtoniemi seuraavat tilannetta hoitohuoneen nurkassa. Kuva: Jarno Mela”Siellä on aika paljon tyttöjä.”
Tällä lauseella teini-ikäisen Heikki Saarisen kaverit houkuttelivat hänet ratsastustallille Tampereella 60-luvulla.
Sen jälkeen nuorukaisella ei ollut vapaa-ajan ongelmia. Kaupin ratsastuskoululla riitti tallihommia, ratsastusta, kilpailemista ja ennen kaikkea hevoset koukuttivat niin pahasti, ettei ammatinvalintaakaan tarvinnut arpoa.
”Ei mulla ollut oikeasti muita vaihtoehtoja kuin eläinlääkis.”
Eläinlääketieteellisen ovet avautuivat ensiyrittämällä ja tamperelaisnuorukainen muutti Helsinkiin opintojen perässä. 1970-luvulla eläinlääketieteellisen opiskelijoista noin puolet oli miehiä. Tänä päivänä heitä on huomattavan vähän, sillä ala on voimakkaasti naisistunut.
Saarinen toteaa, että tallipoika-aikoinaan hän oli oppinut tulemaan toimeen kaikenlaisten hevosten, myös äkäisten, kanssa. Hän kävi eläinlääketieteellisen aikana, jolloin opinahjo oli vielä oma yksikkönsä, Eläinlääketieteellinen korkeakoulu, Hämeentiellä Helsingissä. Hevosenkäsittelytaidoille oli kysyntää.
”EKK:n klinikan potilaskarsinoissa saattoi olla vihaisia hevosia, joilla oli riimu päässä ja siitä roikkui jonkinlainen narunpätkä. Niitä sitten pyydysteltiin kaiken maailman koukuilla.”
Saarinen miettii hetken ja lisää sitten, että ei pysty edes muistamaan, milloin olisi viimeksi nähnyt potilaanaan vihaisen hevosen.
Eläinlääkäriksi valmistuttuaan Saarinen jäi Hämeentielle yliopiston hommiin useaksi vuodeksi. Ajan mittaan veri alkoi vetää omaa praktiikkaa kohti, sillä yliopiston hevosklinikan varustuksen päivittäminen oli hänen mukaansa jokseenkin takkuisaa.
”Koko opiskeluaikanani en edes nähnyt ultraäänilaitetta. Hengitystietähystyksissä käytettävä kuituoptinen tähystin saatiin EKK:lle hirveän mankumisen jälkeen reilusti yksityisklinikoita myöhemmin. Valtion panostus eläinlääketieteeseen ei ollut kummoista.”
”Ennen ontuvan hevosen niveliä piikiteltiin, eikä tullut mieleenkään, että perussyy saattaisi olla muualla. Ei ollut käsitystä siitä pehmytkudosvaurioiden määrästä, jotka voivat ongelmaan liittyä, vaikka nivel vaikuttaisi vaivaavan.” Heikki Saarinen
Nykyään Euroopan suurin hevospraktiikka, Newmarketin Rossdales kutsui usein nuorta eläinlääkäriä, joka teki Helsingissä paljon hevoskirurgiaa. Heikki Saarisen työskennellessä Rossdalesissa oli seitsemän eläinlääkäriä, tänä päivänä määrä on viitisenkymmentä.
”Olin aika paljon Rossdalesissa, jossa kaverini Tim Greet oli osakkaana. Jossain vaiheessa oli puhetta, että sinne tarvittaisiin toinen kirurgi ja ajatus jäämisestä heitettiin ilmoille. Olin ihan että hähää, minäpä avaan oman hevosklinikan Orimattilaan”, Saarinen hekottaa.
Tuolloin, 1980-luvulla, Saarinen oli jo perheellinen mies, naimisissa opiskelukaverinsa, eläinlääkäri Merja-Liisa Saarisen (nyk. Toivonen) kanssa ja kahden pojan isä. Pariskunta perusti yhdessä Orimattilaan klinikan joulukuussa 1985.
”Helsingissä olin tehnyt nimenomaan kirurgiaa, ja Orimattilassakin tuli toista sataa hevosta vuodessa leikattua.”
Halu olla oma pomonsa vei klinikkayrittäjäksi.
”Toisaalta halusin myös ’case loadia´ enemmän kuin EKK:lla oli. Eipä yliopistolla palkat kovin ihmeellisiä olleet siihen aikaan. Eivätkä taida vieläkään olla.”
Orimattilan hevoskylässä sijainneelle klinikalle Saarista pyydettiin edeltäjän halutessa lopettaa.
”Kaksin perustetulla klinikalla teimme jumalattomasti töitä ja niinä vuosina pojat olivat pieniä”, Saarinen muistelee.
15 vuoden kuluttua Saarinen oli tilanteessa, että hänen Tampereella asuvat vanhempansa alkoivat tarvita ainoan lapsensa apua. Vaiheittain seurasi siirtyminen Orimattilasta Pirkanmaalle.
”Hevosen suunnittelu on yhtä maanantaita”, toteaa Saarinen kädessään entisen potilaansa rangan pätkä, jossa monikaan osa ei ole oikealla kohdalla. Kuva: Jarno MelaWääksyn kartanon tallin nurkasta alkoi 2000-luvun alussa yhden Suomen tunnetuimman hevosklinikan historia.
”Ensimmäinen klinikkamme oli Wääksyn päätallirakennuksen nurkassa, vanhassa konekorjaamossa. Ihan ensiksi täytettiin siellä ollut rasvamonttu ja alettiin pystyttää klinikkaa.”
Ensimmäinen eläinlääkärikumppani Kangasalla oli Mari Vettenranta, joka teki Kangasalla työt niinä päivinä, kun Saarinen vielä työskenteli Orimattilassa.
Muutamassa vuodessa klinikan väki kasvoi ja seurasi muutto Wääksyn pihapiirin kaarihalliin suurempiin tiloihin. Saarinen asettui kokonaan Pirkanmaalle.
Kaksi eläinlääkäriä, kiropraktikko, kengittäjä, useita hevoshierojia ja eläinlääkärin avustajat tekivät hektistä työtä Kangasalan klinikalla, jonka piha oli arkisin aamusta iltaan täynnä hevosautoja ja -trailereita.
”Porukkaa oli paljon ja se on ollut vahvuutemme, että on tehty töitä potilaiden eteen eri ammattiryhmien kanssa yhdessä. Luultavasti oltiin tuolloin Euroopan mittakaavassa ihan ensimmäisiä paikkoja, joissa tehtiin ammatillista yhteistyötä arkipäivän tasolla. Nykyään monilla klinikoilla toimitaan tällä tavalla. Ammatillisesti se oli pirun opettavaista.”
Klinikkapäällikkö Huohvanainen heittää väliin kommentin, miten useasti väki sai kiertoteitä kuulla kuulla työskentelevänsä ”kukkahattuklinikalla”.
”Eläinlääkäreiden kollegiaalisuus on hyvä asia, jos se ymmärretään oikein. Ei se tarkoita asioiden peittelyä, vaan sitä, että maltetaan olla lyömättä sitä puukkoa selkään, vaikka olisi tilaisuus. Kilpailu vähän teettää sellaista puukotusta.”
Jasmine Huohvanainen käy läpi Gondan lihaksiston. Klinikkapäällikkö on myös kokenut hevoshieroja. Kuva: Jarno MelaWääksyn klinikan tarina päättyi kahteen asiaan. Osakkaana ollut Tuula Pursiainen jättäytyi pois toiminnasta ja vuonna 2018 tapahtuivat pahat vesivahingot. Kaupungin syöttövesiputki hallin seinän takana halkesi kahdesti saman kesän aikana.
”Avustaja soitti aamulla, että tää paikka on täynnä vettä. Ajoin aika kovaa vauhtia Tampereelta Kangasalle ajatellen, miten röntgenit ja ultrat uivat vesimassojen seassa. Onneksi tilanne ei ihan niin paha ollut.”
Suunnitelmat klinikan laajentamisesta tyssäsivät siihen, kun vesivahinkojen jälkeen havaittiin sisäilmaongelmat. Klinikan eläinlääkäreistä Laura Niemelä oli perustanut oman yrityksen ja Maarit Penttilä siirtyi Oulun hevosklinikalle.
”Yhdellä eläinlääkärillä ei olisi ollut kauhean hienoa jatkaa isoa klinikkaa. Vähän aikaa mietittiin, että mitä nyt tehdään, mutta sitten Minni näki tästä paikasta netissä ilmoituksen ja vuoden 2019 lopulla aloitettiin praktiikka täällä Tiihalassa”, Saarinen kertoo.
”Ei me olla kiinnostuneita hevosten hinnoista. Täällä hoidetaan samalla tavalla pihankoristetta ja kallista kilpahevosta.” Heikki Saarinen
Wääksyn aikana Heikki Saarinen alkoi tosissaan perehtyä hevosten ylälinjaongelmiin ja pehmytkudosvammoihin. Hän toteaa, että samalla myös kasvoi ymmärrys siitä, miten usein pehmytkudosvamma voikin olla esimerkiksi nivelvaivan sijasta hevosen liikkumisongelman perussyy.
”Ihmetytti, kun ihmisillä on vaikka millaisia pehmytkudosvammoja, mutta hevosilla muka ei. Hevosen lihasvammoista yleisessä tiedossa oli reisilihasrevähdys, takareisilihaksen kalkkeutuma ja peroneus-lihaksen repeämä ja siinä ne sitten olivatkin”, Saarinen sanoo ja päästää pienen tuhahduksen.
Tänä päivänä hänelle tuodaan suurimmalta osalta juurikin ylälinjaongelmaisiksi epäiltyjä tai todettuja potilaita. Kaviopaise on Kangasalan praktiikassa suorastaan eksoottinen vaiva.
”Nykyään me käytetään paljon enemmän ultraa kuin röntgeniä. Ennen ontuvan hevosen niveliä piikiteltiin, eikä tullut mieleenkään, että perussyy saattaisi olla muualla. Ei ollut käsitystä siitä pehmytkudosvaurioiden määrästä, jotka voivat ongelmaan liittyä, vaikka nivel vaikuttaisi vaivaavan.”
Selän, kaulan ja lantion vaivatessa Saarisen tiimi nuuskii esille epätavallisia, puolihankalia juttuja. Se ei ole aina yksinkertaista, sillä hevosen rangassa on useita alueita, joihin ei päästä käsiksi eläimen eläessä.
Praktiikkansa tutkimushuoneessa Saarinen pitää käsissään noin metrin pätkää hevosen rangasta. Se on kuulunut klinikalla hoidetulle hevoselle.
”Kiva, että omistaja toi tämän tänne takaisin. Tämän näkeminen auttoi meitä paljon ymmärtämään hevosen oireita. Sillä ei voinut ratsastaa lainkaan.”
Entisen potilaan okahaarakkeet sojottavat eri suuntiin ja sekä SI-nivel että sen edessä oleva LS-nivel ovat kaikkea muuta kuin normaalissa kuosissa. Saarinen kertoo epäilevänsä, että synnynnäistä hevosella on ollut LS-nivelen vajaakehittyneisyys, mutta muut rangan vammat ovat seurausta kuormituksesta.
Kun mennään hevosen lihaksikkaisiin osiin, on tutkimus paikoin mahdotonta, sillä röntgensäteet eivät paksuja lihaskerroksia läpäise. Ultralla päästään peräsuolen kautta näkemään SI-nivelen takareuna mutta sen etureunaa ei pystytä kuvantamaan.
”Aika lailla arpajaista on silloin tutkimus. Tällainen SI-nivelen tila kuin kädessäni on, tulee joko virheellisestä kuormituksesta tai onnettomuuksista.”
Saarinen kääntelee ranganpalaa käsissään ja rypistää kulmiaan.
”Hevosen suunnitteluhan on silkkaa maanantaita. Tässä taannoin suunniteltiin porukalla optimaalinen hevonen. Sillä olisi vain yksi jalka ja sen joka nivelessä rasvanippa. Sieraimet olisivat suun alla, sillä nythän kun laitat letkua ruokatorveen, voit osua henkitorveen. Utareet olisivat käyttäjäystävällisesti kyljessä. Ähkyjä ajatellen sen suolisto olisi merkittävästi lyhyempi. Ruokatorvi voisi yhdistyä suoraan peräsuoleen, mitä ajatellen on sinänsä hyvä, että hevoset ei röyhtäile”, veistelee Saarinen ja jättää huomiotta valokuvaajan äimistyneen ilmeen.
Nuoruusvuodet tallipoikana opettivat ja koukuttivat. Heikki Saarisella ei ollut kuin yksi vaihtoehto tulevaisuuden ammatiksi. Kuva: Jarno MelaYhteistyötä Saarinen tekee muun muassa turkulaisen hevosklinikka Anivetin ja Laukaan klinikan kanssa.
”Vaikka meille tulee potilaita näiden klinikoiden seuduilta, ei meillä ole veristä kilpailua. Jos hoidossa mennään shokkiaaltohoitolinjalla, ei hevosen tarvitse Turun tai Laukaan seudulta tänne tulla, vaan ne voivat käydä lähiklinikallaan täällä suunnitellussa hoidossa. Kontrolliultrat diagnosoimillemme potilaille teemme mielellämme täällä.”
Shokkiaaltohoito. Siinä se tuli. Hoitomuoto, jota Saarisen klinikoilla on paljon käytetty. Miksi käytät niin paljon shokkiaaltohoitoa, Heikki Saarinen?
”Shokkiaaltohoito sopii hoidoksi pehmytkudosvaurioihin, jotka ovat tarpeeksi lähellä ihon pintaa. Shokkiaalto aiheuttaa kudosväleissä hierontavaikutuksen, se ärsyttää kudoksia niin, että elimistö vastaa lähettämällä alueelle kasvutekijöitä. Näin uusien verisuonten muodostuminen nopeutuu. Shokkiaallolla on myös luuta muodostavien solujen toimintaa lisäävä vaikutus.”
Saarinen selittää, että shokkiaalto korvaa tietyillä alueille hevosen omasta verestä otettavien PRP-hoidon kasvutekijöiden käytön.
”Ennen shokkiaaltohoitoa pitää luonnollisesti olla vammasta tai vaivasta aina diagnoosi”, hän huomauttaa.
Saarinen toteaa, että usein tutkimuksissa hevosesta löydetään useampi kuin yksi pehmytkudosvauriokohta. Hoidon positiivisena puolena hän pitää sitä, että tässä kohtaa omistajan ei tarvitse alkaa hermoilla hoitokuluista.
”Meillä on shokkiaaltohoidolle sama hinta riippumatta siitä, shokataanko me hevosesta yksi vai viisi aluetta.”
Saarisen klinikan potilasmateriaali vaihtelee kilpahevosista harrastekavereihin. Hevosen käyttötavalla tai arvolla ei hänen mukaansa ole merkitystä eläinlääkärin työssä.
”Ei me olla kiinnostuneita hevosten hinnoista. Täällä hoidetaan samalla tavalla pihankoristetta ja kallista kilpahevosta. Meillä ei ole niin kalliita hoitoja tarjollakaan, että omistaja yleensä koskaan niistä kieltäytyisi. Toisin on pieneläinpuolella. Meillä on paljon pienempi hoitotoimenpiteiden arsenaali.”
Heikki Saarisen pojat Lauri (vas.) ja Harri ovat ihmislääkäreitä. Lapsenlapsia Heikillä on neljä. Kuva: Ville ToivonenViime vuosina Heikki Saarinen on profiloitunut enimmäkseen ratsuhevosten ongelmien hoitajana. Vielä 2000-luvulla Wääksyssä potilaissa oli hänen mukaansa huimasti enemmän ravureita. Saarinen arvelee, että ravihevosten määrään on vaikuttanut taloustilanne.
”Ratsupuolella kaikki tietävät, että kun heppa on ostettu, on rahat jo menneet. Ravipuolella sentään on jotain toivoa tienaamisesta.”
Vaikka Saarinen on leimallisesti ratsutohtori, omistaa hän itse suomenhevosravurin, tosin hiljattain eläköityneen sellaisen. Medisaarinen Oy:n omistuksessa on Saarisen perheen miesten, Heikin, Laurin ja Harrin ruuna Porttikallion Ässä, joka juoksi yhdeksän kilpailukautensa aikana 130 starttia ja tienasi reilut 37 000 euroa.
Lisäksi perheessä on siitostamma I.P. Kipinä ja sen viimekesäinen varsa.
”Ässä on ainut ravurini ikinä, ja oikeasti siksi, että se on poikani Laurin kasvatti.”
”Mielellään saisi olla täyspäinen, meidän kieroon huumorintajuun sopeutuva asiakas- ja työkaveriystävällinen.” Heikki Saarinen
Useissa yhteyksissä eläinlääkäri Heikki Saarisesta on käytetty adjektiivia legendaarinen. Lieneekö kovan luokan maine syynä siihen, että pitkästä etsinnästä huolimatta hänen elämäntyölleen ei tahdo löytyä jatkajaa. Saappaat hölskyvät suurina.
”Toivottavasti Heikin työlle löytyy jatkaja, muuten käy ikävästi. Seuraajia on kyllä koulutettu monta vuotta, mutta kaikki ovat lähteneet”, toteaa klinikkapäällikkö Jasmine Huohvanainen vakavana.
Hän jatkaa, että mikäli seuraaja praktiikkaan saataisiin, pyörisi Saarinen klinikalla apuna.
”Olen 71-vuotias ja ajatuksena oli jäädä tämän vuoden lopussa eläkkeelle, mutta jatkan nyt ainakin toukokuun loppuun asti. Tässä olisi jatkajalle matalan kynnyksen paikka, jos ajattelee laitteita ja käyttötukea. Lisäksi tietenkin olen valmis auttamaan”, Saarinen itse toteaa.
Mitä kriteereitä jatkajalle sitten olisi?
”No mielellään saisi olla täyspäinen, meidän kieroon huumorintajuun sopeutuva asiakas- ja työkaveriystävällinen. Ei mulla mitään tiukkoja ammatillisia kriteereitä jatkajalle ole”, virnistää Saarinen.
Seuraava vuosikuvasto ilmestyy helmikuussa 2025.
ELL Heikki Saarinen
Syntynyt 1953 Tampereella, asuu Tampereella.
Valmistunut eläinlääketieteen lisensiaatiksi Eläinlääketieteellisestä korkeakoulusta 1978.
Hevossairauksien erikoiseläinlääkäri 1989.
Työskennellyt koko uransa hevoseläinlääkärinä.
Omat hevosklinikat Orimattilassa (1985-2000) ja Kangasalla Wääksyssä (2000-2018) sekä Kangasalla Tiihalassa (2018-).
- Osaston luetuimmat
