Herkkupalana eli palkkiona maistuu heinäpelletti. Kuva: Sanne Katainen
Kaktu Kuparinen oivalsi jotain olennaista hevosten kouluttamisesta – nyt hän toimii niiden kanssa entistä järkevämmin: ”En ole aiemmin nähnyt tällaista tekemisen iloa hevosilla”
Pitkän linjan hevosharrastaja Kaktu Kuparinen opiskelee eläintenkouluttajaksi ja opettaa hevosiaan ruokapalkkakoulutuksen avulla. Hänen näkemyksensä hevosten kouluttamisesta ovat muuttuneet paljon vuosien varrella.TilaajalleOrivesi
Kaktu Kuparinen nostaa jalkaansa yhdessä 11-vuotiaan suomenhevostamman Sapriinan kanssa. Hevonen on koulutettu positiivisen vahvisteen ja ruokapalkan avulla. Kuva: Sanne KatainenKaktu Kuparinen ja suomenhevostamma Sapriina ovat keskittyneitä. He seisovat yhdessä purupohjaisella kentällä. Sade on juuri lakannut ja hämäryys alkanut laskeutua Eräjärven rannan tuntumaan Orivedelle Pirkanmaalle. Koivut hehkuvat kullankeltaisissa puvuissaan.
Kuparinen nostaa jalkaansa koukussa eteen ilmaan ja hevonen tekee saman perässä. Sitten hän ojentaa hevoselle heinäpelletin pitäen samalla metrin verran etäisyyttä eläimeen. Sama toistetaan uudestaan, sitten taas uudestaan.
Sapriinan korvat sojottavat suoraan pystyyn.
”Se nauttii ongelmanratkaisusta ja siitä, että saa palkan siitä, mitä tekee. Hevonen huomaa myös ihmisen ilon siitä, kun se yrittää kovasti tehdä jotain.”
Seuraavaksi Kuparinen kaivaa taskustaan esiin kärpäslätkän, jossa on pinkki lätkäosa. Hän vie lätkän hevosen lavan viereen kuitenkaan koskettamatta sitä. Hevonen nojautuu lätkää vasten, ja taas se saa palkinnon pienen etäisyyden päästä.
Pitkän linjan hevosharrastaja Kaktu Kuparinen opettaa omia hevosiaan positiivisella vahvisteella, joka tarkoittaa sitä, että hevosella annetaan jotain motivoivaa ja palkitsevaa, kun se tekee pyydetyn asian.
”Hevosilla toimii usein ruokapalkka, mutta muilla eläimillä se voi olla vaikka lelu tai rapsutus”, Kuparinen avaa.
Kuparinen on kouluttanut Sapriinaa järjestelmällisesti positiivisella vahvisteella jo vajaat neljä vuotta, kahta muuta hevostaan lyhyemmän aikaa.
Koulutushetket tehdään hevosen ehdoilla. Jos hevonen alkaa hakeutumaan muualle, pidetään tauko. Samoin jos eläin muuttuu turhautuneeksi, on tauon tai suunnitelman muuttamisen paikka. Turhautumisen huomaa Kuparisen mukaan esimerkiksi siitä, että eläin muuttuu levottomaksi ja alkaa tarjota itse kaikenlaista.
”Se saattaa itse alkaa ehdottaa temppuja, esimerkiksi tarjoamaan jalkaansa, vaikka itse pyytäisin jotain ihan muuta asiaa”, hän kuvailee.
Kuparinan ja Sapriina juoksevat yhdessä puomien yli, minkä jälkeen hevonen saa jälleen herkkupalkkion. Kuva: Sanne KatainenKaktu Kuparinen on saanut tänä syksynä uutta inspiraation lähdettä kouluttamiseen. Hän aloitti eläintenkouluttajan ammattitutkinnon opiskelun Helsingissä Taitotalolla, mutta opiskelu tapahtuu pääosin etänä.
Pari viikkoa sitten hän aloitti myös tarjoamaan ruokapalkkakoulutusta tilallaan. Koulutuksessa hevosharrastajat tai hevosista kiinnostuneet pääsevät kokeilemaan Kuparisen hevosten kanssa ruokapalkkakoulutusta.
”Siitä voivat hyötyä esimerkiksi hevosharrastajat, jotka haluavat jatkossa opetella ruokapalkkaa oman hevosen kanssa.”
Eläintenkouluttamisesta hän on ollut kiinnostunut jo 10-vuotiaasta lähtien, kun hän aloitti sen perheen koiran kanssa. Hevosharrastus alkoi niin ikään 8-vuotiaana ratsastustalleilla ja on jatkunut ratsastuskouluaikojen jälkeen harrastemielessä omien hevosten kanssa.
Parin sadan metrin päässä ulkokentästä sijaitsee Eräjärven vanha pappila, jossa hän asuu aviomiehensä Mikon kanssa. Sinapinkeltainen päärakennus erottuu kirkkaana metsän keskeltä, 6,5 hehtaarin tontilta.
Kotipihalla sijaitsevassa pihatossa mutustaa heinää lämminverinen tamma Sissi, lämminverinen ruuna Ville ja Ossi-aasi, joka on lähes koko ikänsä asunut hevoslaumassa. Pihalla kirmaa sekarotuinen Noki-koira ja sisällä nukkuu kaksi kissaa.
Kuparinen päätyi Eräjärven pappilaan Orivedelle vuonna 2018, kun hän rakastui samassa työpaikassa olevaan Mikkoon.
”En olisi uskonut, että IT-alalta löydän miehen, joka asuu metsän keskellä ja on niin myötämielinen hevoshankintojen suhteen. Se oli aika onnellinen sattuma”, hän sanoo ja hymyilee kuin aurinko.
Ensivaikutelma historiaa havisevasta tilasta ei ollut kuitenkaan erityinen. Kuparinen saapui ensimmäistä kertaa tilalle sateisena yönä. Mies kuljetti hänet järvenrantaan ja sanoi, että tuolla on se Eräjärvi.
”En edes nähnyt mitään järveä”, Kuparinen naurahtaa.
Seuraavana päivänä kauneus valkeni. Eikä mennyt kuin pari kuukautta niin hän muutti pysyvästi pappilaan.
”Ei oo kyllä harmittanut mitenkään.”
”Se oli aika onnellinen sattuma.” Kaktu Kuparinen
Kaktu Kuparinen asuu Eräjärven pappilassa aviomiehensä Mikon kanssa. Päärakennus vuodelta on 1861. Myös Noki-koira osaa tehdä temppuja ruokapalkan avulla. Kuva: Sanne KatainenVanha hirsi tuoksuu pappilan päärakennuksen sisällä ja keittiön pöydältä leijailee vaniljaisen pullapitkon tuoksu.
Kuparinen istuu teekupin äärellä ja sanoo, että perinteisesti hevosten koulutus perustuu paineeseen ja paineen poistoon. Esimerkiksi ratsastaessa pohkeilla puristetaan, kun hevosen halutaan liikkuvan eteenpäin ja puristaminen lopetetaan, kun hevonen lähtee liikkeelle.
”Paineen poistaminen aiheuttaa hevoselle helpotuksen tunteen, mutta se ei itsessään motivoi. Ruokapalkinnon avulla kouluttaessa hevonen pääsee kokemaan enemmän aidon ilon ja mielihyvän tunteita.”
”En sano, että mikään koulutustapa olisi itsessään väärin. Olisi kuitenkin tärkeää opettaa hevoselle selkeästi, miten päästä paineesta eroon. Ihminen käyttää aina jonkinlaista painetta tiedostamattaankin. Hevoset ovat kuitenkin herkkiä ja ne voi saada jo pelkällä kehonkielelläkin tekemään paljon asioita.”
Ratsastaessa on myös turvallisuuskysymys, että hevonen hyväksyy ratsastajan pyynnöt ja suhtautuu niihin rauhallisesti.
”Käytän paljon myös sanallisia pyyntöjä tai vihellyksiä. Sanon esimerkiksi ravi ja sitten hevonen alkaa ravaamaan.”
Kuparisella on yli 25 vuoden kokemus hevosharrastajana. Kuva: Sanne KatainenKuparinen tuntee ruokapalkkakoulutukseen tyypillisesti liittyvät ongelmat. Haasteita voi tulla, jos hevoselle ei ole opetettu, että palkinnon saa ainoastaan käyttäytymällä rauhallisesti. Tällöin eläin saattaa käyttäytyä röyhkeästi.
”Ruokapalkkaa ei saa antaa silloin, jos hevonen tulee tonkimaan taskuja tai käyttäytyy vaativasti.”
Hän painottaa, että palkka tulisi ojentaa hevoselle hieman kauempaa ihmisen omasta kehosta, jotta iso eläin ei opi itse hakemaan sitä taskulta.
”Se hetki, jolloin hevonen tekee pyydetyn asian, kannattaa merkitä lyhyellä äänimerkillä, jota hevonen ei kuule muulloin. Minulla se on kielellä naksautus.”
Hevosten kanssa hän puuhailee myös monipuolisesti kaikkea muuta. Hoitamisen lisäksi niiden kanssa käydään talutuslenkeillä metsässä, ratsastetaan ja tehdään jumppaa maasta käsin. Niillä saavat ratsastaa kuitenkin vain tutut ihmiset.
”Hevonen voi kokea stressiä siitä, jos ihmiset jatkuvasti vaihtuvat sen selässä. Ratsastuskoulujen hevoset ovat kyllä tottuneet tähän, mutta stressi voi näkyä niiden käyttäytymisessä. Ne voivat olla esimerkiksi haluttomia liikkumaan tai muuten vaisun oloisia.”
Eräjärven pappilan tilalla asustelee Kuparisen ja hänen miehensä lisäksi suomenhevostamma Sapriina, lämminverinen ruuna Wille, lämminverinen tamma Sissi, Noki-koira sekä myös Ossi-aasi ja pari kissaa. Kuva: Sanne KatainenVuodet ovat opettaneet hevosten kouluttamisesta paljon. Kuparinen opetti osittain ruokapalkalla myös edesmennyttä ravuriaan Futuraa, mutta pääosin erilaisemmilla keinoilla kuin nykyisin.
”Vaadin siltä paljon enemmän kerralla. Vein sitä liian vaikeisiin tilanteisiin. Ne olivat sille liian painostavia eikä se ollut kauhean järkevää toimintaa nyt jälkeen päin katsottuna.”
Myös varusteet ovat vuosien aikana vähentyneet. Hän jätti kuolaimet 10 vuotta sitten ja siirtyi kuolaimettomiin suitsiin.
”Ei ne kuolaimet itsessään ole paha asia, jos niitä käyttää oikein. Mutta itselleni tuli ehkä trauma, kun Futura-hevoselleni oli tullut suuhun arpikudosta kuolaimista aiemmin raviuransa aikana. Futura ei minulla ratsuna ollessaan meinannut millään hyväksyä kuolaimia. Kun sain myöhemmin tietää vanhoista vammoista, lopetin niiden käyttämisen.”
Myös kengät Kuparinen on jättänyt hevosilta pois. Hänen mukaansa pihatossa ja laumassa elävien hevosten turvallisuuden kannalta kengättömyys on parempi vaihtoehto.
”Vammariski on pienempi”, hän perustelee.
Koulutus ei ole kuitenkaan varusteista kiinni. Tärkeintä on, että tilanteessa pysyy rentous, Kuparinen muistuttaa.
”En sano, että mikään koulutustapa olisi itsessään väärin.” Kaktu Kuparinen
Hevosista on tullut aktiivisempia ja osallistuvimpia ruokapalkan myötä. Ne haluavat mielellään tulla mukaan pihatosta kentälle, sillä ne tietävät saavansa jotain motivoivaa tekemistä, Kuparinen kertoo.
”En ole nähnyt aiemmin tällaista tekemisen iloa hevosilla.”
Ja näkyy se innostus kentälläkin. Sapriina juoksee harja hulmuten kentän toiselta laidalta Kuparisen luokse vihellyksen kuullessaan ja pysähtyy muutaman metrin päähän emännästään.
Sitten tapahtuu jotain yllättävää hevosen ollessa ruokatauolla. Se lähtee juoksemaan kohti Kuparista ihan kuin odottaen uutta yhteistä tekemistä. Jotain samanlaista iloa emännässä ja hevosessa läikähtelee.
Sapriina on lopettanut ruokatauon ja laukkaa kohti Kuparista. Hevoset tulevat hänen luokseen vihellyksestä, mutta välillä myös itsestään, jos ovat hyvin motivoituneita jatkamaan treenejä. Kuva: Sanne KatainenKuka?
Kaktu Kuparinen on hevosharrastaja Orivedeltä.
Syntynyt vuonna 1987 Haapajärvellä.
Opiskelee eläintenkouluttajaksi ammatillisessa aikuiskoulutuksessa Taitotalossa. Erikoistumissuuntauksena hevoset.
Asuu Eräjärven pappilassa Orivedellä aviomiehensä Mikon kanssa. Eräjärven pappila tarjoaa sekä majoitus-, hevos- että kurssitoimintaa.
Koulutukseltaan hevosten matkailukäyttöön erikoistunut luontoyrittäjä.
Työskentelee IT-alalla asiakaspalvelutehtävissä.
Harrastaa hevosten lisäksi maalausta.
Motto: Tartu hetkeen ja tee sitä, mikä tuntuu oikealta.
- Osaston luetuimmat
