Hevosmuijan elegia

On joskus raskasta olla keski-ikäinen hevosmuija. Vanhuksista ollaan huolissaan, nuorisosta ollaan huolissaan, maanviljelijöistä ollaan huolissaan, mutta keski-ikäiset hevosharrastajat ja -ammattilaiset saavat olla huolestuneita keskenään toisistaan, paitsi äreimmät itsekseen. Yksin saa huolehtia laitumien riittävyydestä, varsan jalka-asennoista ja patista rinnassa.

Vaikka ei kai sillä edes ole väliä, sillä pelkkä huolissaan oleminen ei lämmitä ketään. Tiedän kokemuksesta. Olen usein ollut ahkerasti huolissani jostain, ja silti asia on mennyt pyllylleen.

Suomen kesässä huolettaa sen pohjaton lyhyys. Kesällä tuskin uskaltaa sulkea silmiään, sillä voi olla, että kun ne avaa, ohi lentää keltainen lehti, ja kesä on ohi kuin elämä. Jos laitat tallishortsit pyykkinarulle, kun ne ovat kuivaneet, saattaakin olla tarve pitkille kalsareille.

Kesän lyhyyttä korostaa se, että keski-ikäisellä aika kuluu nopeammin. Se kiitää, sinä itse et. Mistä lähtien Finlandia-ajo, Elitloppet, Suur-Hollola ja Kuninkuusravit ovat olleet peräkkäisinä viikonloppuina, ja sitten sade muuttuu yhtenä aamuna kylmäksi ja illat pimeiksi?

Ratsastuksessa tungetaan kesälle koko vuoden kisakausi. Kolmen ja puolen kuukauden ajan joka viikonloppu on joko kisat tai juhannus, ja sen jälkeen kahdeksan ja puolen kuukauden ajan on yksi HIHS eikä mitään muuta. Lisäksi kesäkuukaudet ovat lyhyitä ja talvikuukaudet pitkiä, se on suomalaisen vuodenkierron lohduton suhteellisuusteoria.

Kesän lyhyys saa aikaan sen paineen, että on yhtä aikaa tehtävä ja ehdittävä kaikki, mutta myös oltava onnellinen, on nauttimisen pakko. Olli Halosen ja Samuel Jackin säkeissä voi kuulla syyttävän sävyn.

On laitettava kukkalaatikot, siemennettävä tamma, niitettävä laitumet, siivottava talli, pestävä loimet ja tilkittävä pihatto. On käytävä valmennuksessa, raveissa, siskontytön koulukisoissa ja katsomassa kaverin uutta tallia. Olisi kesähäät, taidenäyttely, vaarin syntymäpäivät, suvun olympialaiset ja retki saareen. Osan ehtii, osaa ei.

Siksi hevosmuija paahtaa menemään pitkää päivää, ja hän ottaa käyttöön myös ihanat, valoisat yöt. Ja vaikka hän väsyy, hän myös nauttii. Ei laiduntavien hevosten katselemiseen kyllästy, ei melkein keskiyön maastoratsastukseen, ei leppäkerttuun hevosen harjassa, eikä pitkään auringonlaskuun kotiin ajaessa. Tai siihen riemuun, kun lapset menevät ponien kanssa järveen.

Kesällä hevosihmisellä on joka päivä syytä kiittää ainakin kolmesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että maasta itsestään kasvaa hevosille hyvää ja pölytöntä syötävää, tohtori Vihreää. Toiseksi siitä, että hevosia ei tarvitse pukea juuri ollenkaan. Ja kolmanneksi ja ennen muuta siitä, että vesi ei jäädy, maa ei jäädy, omat varpaat eivät jäädy eikä sydän jäädy.

Kesäihottuma on joidenkin hevosten kiusallinen vaiva, tiedän. Mutta pahempi on hevosharrastajien ja tallinpitäjien syys- ja talvi-ihottuma. Se on kokonaisvaltainen tila, jota ei saa hinkattua pois. Sen aiheuttaa kylmyys, pimeys ja talviajan ennustamaton pituus. Se nipistelee ihoa ja raajoja, tekee ärtyneeksi ja se väsyttää joskus niin pohjattomasti, että jos hevoset eivät pakottaisi liikkeelle, emme lähtisi liikkeelle.

Mutta sitä me emme ajattele tänään, emmekä heinäkuussa.

Nyt me nautimme, niin kuin me nyt elämme. Varsat, valo, avoimet järvet, keto-orvokit; tämä kaikki on hevosmuijalla nyt, valmiina otettavaksi pois.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.