Hevoset veivät Riikka Saarholman mennessään jo pikkutyttönä. Kuva: Riikka Saarholma
Oman hevosen antamat tunne-elämykset ovat vertaansa vailla – ”Voittaa kaikki festarit ja kapakkaillat”
Riikka Saarholma sai ensimmäisen kesähevosensa 7-vuotiaana, ja se oli menoa. Viime syksynä hän palasi ohjastustehtäviin 16 vuoden tauon jälkeen. Haaveena olisi pystyä kasvattamaan enemmän suomenhevosvarsoja.Tilaajalle
Riikka Saarholma kilpailee Teivon maanantairaveissa kahdella suojatillaan. Kuvan Säihkäriä hän valmentaa yhdessä ystävänsä Olivia Toukolan kanssa. Kuva: Kaisa StengårdKun hevoskärpänen kerran puree ihmistä, syyhystä on vaikea päästä eroon. Lähes mahdoton.
Riikka Saarholma, 41, muistelee, että hänellä oli ensimmäinen kesähevonen, kun hän oli noin 7-vuotias.
”Koko ajan kakarasta asti niitä on ollut. Sitä mukaa kun otin enemmän vastuuta, alkoi olla enemmän hevosia. Huikkalan Ilkka, joka oli aikoinaan maatalouskoulussa isäni kanssa samaan aikaan, oli ostanut tyttärilleen hevosen ja ponin. Siitä se lähti, eikä loppua näy”, Saarholma naurahtaa.
Nyt hänellä on Ulvilan Harjunpäässä kahdentoista hevosen täyshoitotalli.
”Ja kesällä on vielä vähän enemmän hevosia laitumella”, hän kertoo.
Viime vuoden lopulla Saarholma palasi myös ohjastustehtäviin. Edellisen kerran hän oli ajanut ravilähdössä 11. lokakuuta 2009, kun hän ohjasti lämminveritamma Miss Miloueta Turussa. 14. lokakuuta 2025 hän ohjasti omaa toisen polven kasvattiaan, suomenhevosruuna Tisurin Välkettä Teivossa. Jo sen emä Titan Tisuri oli hänen kasvattinsa.
”Myös sen emä Titityy oli minulla ihan pienestä pitäen. Ilkka toi sen pihaan ja sanoi, että saat pitää, jos pärjäät. Otin tamman kopista ulos ja roikuin narussa kynsin ja hampain. Hetken päästä hyppäsin selkään. Siitä se lähti, eikä loppua näy”, Saarholma naurahtaa.
Hänellä on siis Tisurin Välkkeeseen poikkeuksellisen vahva tunneside. Siksi Saarholma palasi ohjastustehtäviin pitkän tauon jälkeen juuri sen rattailla. Ja paluu oli, no, sellainen kuin se Tisurin Välkkeen kanssa saattoi olla.
Vauhdikas avaus, laukka ensimmäisellä takasuoralla, sen jälkeen vahva esitys johtavan rinnalla, uusi laukka viimeisessä kurvissa ja sen jälkeen vielä aivan rakettimainen syöksy monen kymmenen metrin takaa neljän hevosen ohi kakkoseksi.
Aiemmin Tisurin Välkettä ajoi Tuomo Ojanperä.
”Jankkarin Pertti, joka kengitti minulla ennen , sanoi, että jos et kerran itse meinaa enää raveissa ajaa, mene Tuomon juttusille ja näytä tälle varsalle ravirataa. Kun Tuomo jäi täysipäiväisestä hevoshommastaan muihin hommiin ja aikataulujen sovittelu hankaloitui, koin, että en uskalla antaa sitä muille ajoon”, Saarholma kertoo.
Sen jälkeen Saarholma on ajanut Tisurin Välkkeellä 12 starttia, joista kahdeksassa se on hylätty laukkojen takia. Laukattomista starteista on kaksi kakkossijaa ja yksi kolmossija.
Seuraava yritys on vuorossa tänään Teivossa.
”Tämä ’Väinö’ on esittänyt vauhtivarojaan, mutta sen kilpailupää on niin kova, ettei se meinaa pysyä ojennuksessa. Vähän vaivaakin sillä on ollut”, Saarholma kertoo.
”Sillä on tosi kova halu mennä, mutta se on myös tosi herkkä ja arka. Se on vähän huono yhdistelmä ravipaikoilla. Väinö on osoittanut, että se pääsee tosi lujaa, mutta paljon ei tarvita, että tossurivistö menee vinoon. Sillä on kova kiire ja se haluaa päästä keulaan, mutta tekemisessä on enemmän meininkiä kuin järkeä”, Saarholma kuvailee.
”Haluan sen verran jännitystä elämään, että lähdin tähän hulluuteen vielä. Ja kun ajaa itse, ei tarvitse syyttää ketään muuta.”
Hänen toinen valmennettavansa, ruuna Säihkäri, jota hän myös ajaa Teivossa, on aivan toista maata.
”Säihkäri on vasta vähän ruvennut kiinnostumaan juoksemisesta. On ihan päivästä kiinni, miten se haluaa juosta. Se tuli minulle ja ystävälleni Olivia Toukolalle treeniin keväällä. Sen jälkeen se parantanut ennätystään kuusi sekuntia. Se varmaan kertoo siitä, että ruuna on vähän kiinnostunut juoksemaan”, Saarholma miettii.
”Silläkin on vauhteja, mutta se ei ole ollut kovin kiinnostunut käyttämään niitä. Välillä sille tuntuu olevan ihan sama: jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta”, Saarholma kertoo.
Mutta eikö se juuri pidä touhun mielenkiintoisena, kun ajettavat ovat niin erilaisia?
”Erittäin mielenkiintoisena. Toista joutuu ajamalla ajamaan ja muistuttamaan, että voisi vähän juostakin. Toista pitää himmailla, ettei mentäisi kuin hullut eikä tulisi mitään tilanteita radalla”, Saarholma nauraa.
”Varsinkin, kun on näin vähän ajanut, pitää koko ajan yrittää oppia. Ja silti aina tuntuu, ettei ole oppinut mitään.”
Tisurin Välke on Riikka Saarholman oma kasvatti jo toisessa polvessa. Kuva: Kaisa StengårdNiin, Saarholman kilvanajomäärät ovat hyvin maltilliset. Vuosina 2008–2009 hän ajoi Miss Milouella yhdeksän starttia, ja viime syksystä lähtien mainituilla suomenhevosruunillaan toistaiseksi kuusitoista lähtöä.
Miksi noin pitkä tauko? Ja mikä sai palaamaan valmennus- ja ajopuuhiin?
”Sain muutaman lapsen tässä välissä. Kynnys kilvanajoon on muutenkin korkea; se on tosi jännittävä tilanne, että uskaltaa mennä kaikkien muiden joukkoon ajamaan kilpaa. Mutta sen oman kasvatin ajaminen viehättää niin paljon. Ja se yhteistyö: että saako ne hevoset kulkemaan. Se on elämys!” hän innostuu.
”Haluan sen verran jännitystä elämään, että lähdin tähän hulluuteen vielä. Ja kun ajaa itse, ei tarvitse syyttää ketään muuta. Moni on kyllä sanonut, että antaisit ammattilaisen ajaa, niin hevosesikin pärjäisi. Jotenkin sitä haluaa vaan silti itsekin koittaa. Ei kai sitä muuten opikaan paremmaksi?” Saarholma puntaroi.
Saarholma sanoo, että hänellä on aina ollut todella kova palo raviurheiluun.
”Vaikken ole koskaan päässyt seuraamaan ammattitason toimintaa edes vierestä. Mutta minulla on ollut vuosien varrella haave ajaa kilpaa, ja olen epätoivoisesti yrittänyt saada omia kasvattejani radalle.”
”Kun osoittautui, että viimeinen kasvattivarsa tuosta emälinjasta saattaa olla edes vähän kiinnostunut juoksemisesta, se oli varmaan ratkaiseva juttu”, hän miettii.
”On aina uskomattoman hienoa, kun saa terveen varsan maailmaan. Ja suomenhevonen on vielä niin monipuolinen, että siitä voi tehdä mitä vain.”
Vaikka oma rakas emälinja meni ”tukkoon”, Saarholma haluaa lisääkin omia kasvatteja.
”Laitoimme juuri Olivian kanssa yhtä tammaa Välähdyksestä. Jospa saisi ensi keväänä uuden varsan”, hän toivoo.
Eli vaikka moni on sitä mieltä, että näinä aikoina varsojen tekeminen ei kannata, Saarholma soutaa vastavirtaan.
”Olen, miten sen sanoisi, tosi moneen suuntaan kallellaan. Olisi pakko kynsin ja hampain tehdä suomenhevosia, mutta myös katsoa sukujen perään, ettei rotu mene ihan sisäsiittoiseksi. Nämä ovat minulle ensiarvoisen tärkeitä asioita”, hän sanoo.
”Ja kun tekee itse, ainakin tietää, mitä saa. Ja tietää ruokinnasta alkaen, mikä se hevonen on.”
Hän sanoo haaveilevansa siitä, että pystyisi kasvattamaan enemmänkin varsoja.
”Mitään järkeähän siinä ei ole”, hän viittaa asian taloudelliseen puoleen.
”Mutta se on silti sydämen asia. On aina uskomattoman hienoa, kun saa terveen varsan maailmaan. Ja suomenhevonen on vielä niin monipuolinen, että siitä voi tehdä mitä vain”, hän muistuttaa.
”Sanon aina, että ravi- ja ratsupuolen pitäisi tehdä paljon enemmän yhteistyötä. Piste.”
Hevoskärpäsen puremat ihmiset saavatkin yleensä suurimmat tunne-elämyksensä hevosistaan: syntyvistä varsoista tai oman hevosen menestyksestä. Harvoin näkee ihmisiä niin suurissa tunnemyrskyissä kuin oman hevosen voittaessa.
”Eikä tarvita edes voittoa. Kun olimme Tisurin Välkkeen kanssa keväällä kakkosia Porissa, poruhan siinä pääsi. Tuuletin kuin olisin voittanut koko maailman, kun kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tuli ehjä juoksu ja onnistuminen”, Saarholma tunnelmoi.
”Puhumattakaan perheestäni ja suvustani, jotka elävät tätä hevoshommaa koko solullaan. Miten paljon tässä onkaan saanut tuottaa iloa muille. Nimenomaan elämykset ovat se, mistä tässä lajissa maksetaan. Yhteisöllisyys ja elämys voittavat mennen tullen kaikki festarit ja kapakkaillat”, hän vertaa.
Juuri yhteisöllisyys on raviurheilussa suuri voima.
”Eihän tästä tulisi mitään, jos ei olisi mahtavia tyyppejä ympärillä. Ravireissuille ei lähdettäisi, jos ei olisi ystäviä tekemässä iltatalleja. Ja viime vuoden aikana olemme rakentaneet perheen ja ystävien kanssa esimerkiksi kilometrin mittaisen maastoradan”, hän kertoo.
Riikka Saarholma ihmettelee eri hevosurheilulajien välillä toisinaan ilmenevää vastakkainasettelua. Kuva: NooraophotographySaarholmalla on ollut sekä ratsuja että ravihevosia. Hänen nykyisessä 12-paikkaisessa täyshoitotallissaan kaikki paitsi hänen omat raviruunansa ovat ratsuja. Hän siis tuntee hevosurheilun monelta kantilta.
Hänellä onkin painavaa sanottavaa myös hevosurheilupiirin eri laitojen ajoittaiseen kissanhännänvetoon.
”Minä olen se väliinputoaja siinä lajien välissä”, hän naurahtaa.
”Sanon aina, että ravi- ja ratsupuolen pitäisi tehdä paljon enemmän yhteistyötä. Piste.”
Mutta eikö voisi ajatella, että tuolla ajatusmaailmalla olet ennemminkin liima lajien välissä kuin väliinputoaja?
”Totta kai olisi hienoa, jos niin olisi. Tosi monesti löydän itseni puhumasta jommankumman lajin puolesta toisen lajin edustajille. Esimerkiksi, että tuota sinun ravuriasi olisi hyvä ratsastaa, tai päinvastoin.”
”Molemmista liikutusmuodoista voisi löytyä monelle hevoselle ratkaisuja”, hän sanoo.
Saarholman mukaan yhteistyö lajien välillä onkin lisääntynyt verrattuna esimerkiksi parinkymmenen vuoden takaiseen.
”Mutta vielä tosi paljon enemmän lajit saisivat tehdä asioita yhdessä. Ainakin omakohtainen kokemukseni on tällainen. Mutta monella on yhä se vanha ajatus, että ravurit ja ratsut ovat erikseen”, hän harmittelee.
”Minä kannatan sitä, että hevosten kanssa pitäisi harrastaa mahdollisimman monipuolisesti. Se olisi hyvä kaikkien kannalta. Ja miten hienoa suomenhevosen kanssa onkaan sekä ratsastaa että ajaa”, hän tietää.
Maanantaina edessä on taas ajotehtäviä ravikilpailuissa. Mieluista hommaa sekin. Eikä se menestyskään ole tärkeintä.
”Tisurin Välkkeen kanssa kaikki on mahdollista. Siis ihan kaikki, hyvässä ja pahassa. Säihkärin kanssa 100 metriä on tietysti kauhea takamatka. Mutta kun on pakko ajella jossain, niin lähdetään reissuun mieluummin niin, että hevosilla on kaveri matkassa.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
