Siltä hevonen kuolee, jolla hevonen on

Hevosten kuolemat aiheuttavat mediassa nykyään suurta kohua, ja uutisten kommenttikentissä vaaditaan hevoskilpailemisen lopettamista helteellä, pakkasella, esteillä, maastossa sekä eläinrääkkäyksenä kokonaan.

Totta on, että on surullista, kun eläin kuolee. Rehellisesti on myös myönnettävä, että kilpailuissa tapahtuneiden onnettomuuksien takaa löytyy kymmenittäin lisää hevosten kuolemia, jotka enemmän tai vähemmän johtuvat kilpaurheilusta.

En ole varma, kuinka aidon uhan alla hevosurheilu oikeasti on. Joka tapauksessa uhkista rummuttaminen on aiheuttanut sen, että onnettomuuden sattuessa hevosihmiset valtaa puristava, kollektiivinen kauhistus siitä, että miltä tämä muiden silmissä näyttää, lopetetaanko meille rakas asia tämän sattumuksen takia.

Tietenkin median kuuluu kirjoittaa onnettomuuksista. Olin Jämsän raveissa heinäkuisena sunnuntaina, kun siellä kuoli kaksi hevosta. Voin vakuuttaa, että siellä ei tällä kertaa ollut kovinkaan hyvä tunnelma. Mutta tyhmää on, jos hevosurheilu nousee otsikoihin ainoastaan silloin, kun jotain huonoa tapahtuu. Paisuttelukin ärsyttää. Esimerkiksi murha-aiheisella sivustolla otsikko Jämsän ravien hirvittävästä tragediasta näyttää oudolta.

Samalla suru hevosen kuolemasta on aina suuri ja yhteinen. Kilpailuissa ja niiden jälkeen surraan sekä hevosen itsensä että sen menettäneiden ihmisen puolesta.

Hevoskuolemien ehkäisemiseksi on hevosurheilun lajeissa tehty paljon työtä, ja koko ajan tehdään lisää, kuten pitääkin.

Samalla jokainen hevosalalla tietää, että hevosia kuolee ennenaikaisesti. Niitä kuolee treeneihin, karsinoihin, laitumille ja tarhoihin. Joskus tuntuu siltä, että hevosten mielikuvituksessa ei ole mitään rajaa erilaisille tavoille kuolla ja loukkaantua. 600 kiloa massaa ohuiden jalkojen päällä yhdistettynä vahvaan taipumukseen paeta ei ole evoluution paras keksintö.

Siksi jokaisessa hevosihmisessä on sisäänrakennettuna tieto siitä, että koska tahansa kaikki voidaan ottaa pois: menestys, ystävyys hevosen kanssa, tulevaisuuden suunnitelmat. Jää vain tyhjä karsina ja täydet muistot.

Kun hevosihmisiltä kysyy haastattelussa tavoitteita, he tapaavatkin muistuttaa, että eihän sitä tiedä, huomenna hevoseni voi olla kuollut.

Ehkä se on terveellistä. Kuoleminen on osa elämää, ja hevosten kuoleminen varsinkin. Se ei vähennä yhtään rakkautta ja arvostusta niitä kohtaan.

Yksi talliyrittäjä puki Jämsän raveissa asian osuvasti sanoiksi.

Aamuisin ruokitaan ne, jotka ovat elossa.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.